Joo. Niinhän siinä sitten pääsi käymään. Onkohan ees mahdollista saada sims kolmosella toteutettuja tarinoita kunniakkaasti loppuun asti? :D Eli siis, peli alkoi kenkkuilemaan mulla, kone sammuili heti simssin avatessa. Olisin ehkä saattanut keksiä jonkun ratkaisun tälle tarpeeksi mietittyäni ja kokeiltuani, mutta... Inspiraatio katosi jostain syystä ihan kokonaan. Siis ei enää minkäänlaista halua jatkaa tätä. Ja se on varmaan se päällimmäinen syy, miksi katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi lopettaa vaan kokonaan. 

From the first sight kerkis olemaan hieman yli vuoden osa mun elämää. Välillä rakastin tän tarinan tekoa enemmän ku mitään muuta ja joskus taas olisin vaan halunnut heittää koko mun koneen sinne missä pippuri kasvaa. :P En muuten tiennyt, että simshahmoihin voi kiintyä mitenkään erityisesti. Näköjään voi, koska Hope ja Leo on melkeinpä ku mun omia lapsia. Okei, ei nyt sentään. Mutta kumminkin, tuun rakastaa heitä ja myös muita FTFS:ssän hahmojani hamaan loppuun asti. 

♥♥♥

Voisinpa vähän kertoa jotain tapahtumia mitä pääparimme olis vielä saanut kokea. Mulla ei ole mitään ylhäällä vaan kaikki on oman pääni sisällä, joten mä en mitenkään jaksa enkä pysty kirjottamaan kaikkea tähän. :D Mutta jotain oleellisia juttuja paljastan teillekin!

Eli siis, Hope olisi mennyt seuraavaksi tapaamaan Leon vanhempia. Ja yllätys yllätys he päätti kutsua Hopen asumaan ikäänkuin "koeajalle" hulppeaan lukaaliinsa ja katsoa, minkälainen nainen Hope onkaan. Olisiko siitä Leon puolisoksi. Ja tokihan myös Leo asuu siinä samaisessa talossa, joten olisi ollut kaikkia "kivoja" yhteisiä ruokailuhetkiä koko poppoon kesken ja sen sellasta. :) No, koska ei tietenkään mikään ole näin yksinkertaista, Marie ja Leon äiti Agatha oikeesti haluaa vaan eliminoida Hopen tekemällä sen elämästä aikalailla helvettiä siellä heidän luonaan. No, tässä olis sitten käynyt kaikenmoista ikävää ja kivaakin. Loppujen lopuksi Hope ja Leo saa mutkien kautta todistettua, että he oikeesti haluaa olla yhdessä enemmän ku mitään muuta. Ja Leon vanhemmat ja jopa Marie uskoo sen. 

Julia olisi alkanut seurustelemaan Adamin kanssa ja Serafina... en miettinyt oikeastaan mitä Serafinalle käy. :D Mutta sekin olisi tajunnut, että Leo ja Hope kuuluu yhteen ja niiden erottaminen ei tulis onnistumaan. Luultavasti olisin sillekin hommannut jonkun miekkosen sitten tasapuolisuuden vuoksi. En kertonut tätä juonta kovinkaan selkeästi teille, anteeksi siitä. Voitte kysyä lisää vaikka kommenteissa, jos siltä tuntuu. (: 

Loppukohtaus olis kumminkin ollut sellainen, jossa Hope ja Leo olisi kävelleet käsi kädessä erästä puiston tietä, illan hämärtäessä. Tarina olis loppunut sanoihin "ja niin mekin saimme oman, onnellisen loppumme." Siinäpä se sitten. Ei varmaankaan kuulostanut näin kerrottuna niin hirveän kiinnostavalta. :D

Mutta, ennen kuin lopetan lopullisesti tarinani, haluan vielä antaa oikein ison kiitoksen kaikille teille lukijoille ja varsinkin kommentoineille. En olisi ikinä päässyt näin pitkälle ilman teitä. Kiiiiiiiiiitos siis ihan kamalasti. Teen vielä varmasti uuden tarinan kunhan inspiraationi palaa ja peli alkaa pelittämään, joten ette tule pääsemään musta eroon vielä pitkään aikaan, jos onnekkaasti käy. :) Siihen asti, näkemisiin! 

Jestas ku on kämänen otsikkokuva, väkersin sen viimeisillä voimillani... Eikä se oikein kuvaakkaan tätä osaa, hirmusen synkkä. No mutta asiasta toiseen, päivää lukijat! :D On taas kulunut aikaa edellisestä julkasusta, pahoittelen sitä. Olen nimittäin lukenut himona kokeisiin ja pelannut Zeldaa. Ja nyt haluan vaan päästää teidät lukemaan, 39 kuvaa tiedos. Ja ekoissa kohtauksissa on isompi teksti, koska tää kirjotusjuttu ei suostunut millään tottelemaan mua. No mutta enjoy >>

***

Jostain tulviva ärsyttävä auringonvalo pakotti minua avaamaan silmiäni ihan liian brutaalisti. Miksei tämä hetki voinut vain jatkua ikuisesti?

Myös kerrassaan euforinen olotilani alkoi pikkuhiljaa hälvetä, enkä voinut sille mitään. Aamu oli viimein tullut. Joutuisin palaamaan siis todellisuuteen.

Mutta vielä muutama minuutti tässä ei tekisi kenellekään pahaa...

***

"Kuvitteletko sinä ihan oikeasti, että he suostuisivat tähän kaikkeen? Sama kuin yrittäisimme uskotella vanhemmillesi, että joulupukki on oikeasti olemassa. Koko tilanteemme on yhtä mahdottomuutta", minä totesin epäuskoisempana kuin koskaan. Se aikaisempi huumaava olotilani oli muuttunut äärimmäiseksi ahdistukseksi heti noustuani aamulla sängystä.

"Se on mahdotonta vain, jos haluat sen olevan", Leo sanoi aika kutkuttavasti. Mutta minä olin ikuinen realisti.

"Perheesi meni jo kerran äärimmäisyyksiin saadakseen vain minut pois pelistä. kerro yksikin hyvä syy, miksi he eivät tekisi sitä uudestaan", sanoin yhä liian epäuskoisena. Tiesin kyllä, että tällainen ajattelutapa oli typerä. En vain pystynyt näkemään missään toivon pilkahdusta meille kahdelle. Rakastamani miehen perhe vihasi minua ja ihan oikeasti pelotti, mitä tulisi käymään jos suhteemme tulisi taas kerran julki. 

 “Sinä mietit ihan liikaa”, hän tuumasi puuskahtaen. “Ja sinä taas ihan liian vähän”, minä vastasin pitäen katseeni edelleen vihreässä seinässä. “Vanhempani ovat vain ihmisiä. Eivät he voi loppupeleissä estää meitä tekemästä mitä haluamme, vaikka olet sellaisen käsityksen ehkä saanutkin. He kyllä tajuavat, kuinka paljon minä välitän sinusta. Meidän pitää vain osoittaa se”, Leo jatkoi vakuuttavasti. Punastuin hiukan.

 “E-entäpä Serafina? Hän kutsui sinua poikaystäväkseen”, minä kysyin seuraavaksi. Hiljalleen aloin väkisinkin uskomaan siihen, että voisimmekin joskus saada yhteisen tulevaisuuden. Mutta elämä oli silti opettanut, että ei kannattaisi asettaa toiveita tällaisesta liian aikaisin. Se tulisi vain kostautumaan.

 “Siitä sinun on täysin turha murehtia. Serafina on luonut ihan yksin tuollaisia haavemaailmoja. Minä en tunne häntä kohtaan yhtään mitään, enkä tule koskaan tuntemaankaan”, Leo vastasi, pudottaen taas hieman lisää painoa sydämeltäni. Voisiko kaikki oikeasti järjestyä? Ja ennen kuin olin kerinnyt edes tajuamaan, Leo oli vetäissyt minut pois tuoliltani ja painanut minut lähintä seinää vasten.

Mies vetäytyi pois suudelmasta naurahtaen hieman nolostuneen oloisena. "Se oli hetken mielijohde..." hän mutisi tuijottaen intensiivisesti silmiäni.

“Saat kaikki mahdolliset valtuudet jatkaa, mutta ennen sitä lupaa minulle yksi juttu”, minä pyysin hymyillen. “Antaa tulla”, Leo vastasi odottavan näköisenä. “Puhu tässä lähiaikoina Serafinalle. Kerro hänelle meistä. Vaikka hän ei ehkä olekaan mikään miellyttävin tuntemani ihminen, en halua hänen elävän epätietoisuudessa. Serafinan täytyy saada tietää. Ja toki myös vanhempiesi, mutta kerrotaan nyt hänelle ensin, okei?"

***

Serafina

Minä olin iloisempi kuin pitkään aikaan.

 ”Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kutsut minut omatoimisesti jonnekin kanssasi. Olen hyvin otettu, noin poikaystävän pitääkin käyttäytyä!” uskalsin aloittaa keskustelun melko reippaasti. Leonardin ilme näytti tylsältä. ”Me alamme viimeinkin vaikuttaa oikealta parilta”, jatkoin hymyillen varovasti. Hän vilkaisi minua väsyneen oloisena.

 ”Ikävä murskata pieni vaaleanpunainen kuplasi, mutta en ole tietääkseni missään vaiheessa ollut kanssasi suhteessa. Kaikki on omassa päässäsi ja tulee aina olemaankin”, Leonard sanoi niin kylmästi, että sattui. ”Ja tätä on jatkunut ihan liian pitkään, tajuan nyt viimeinkin lopettaa. Ihan sinunkin parhaaksesi. Minä en tunne sinua kohtaan mitään, Sera. Ja pystyn nyt sanomaankin sen. En välitä enää yhtään vanhemmistani.”

 ”Tu-tuo on vale. Vielä vähän aika sitten pidit minusta. Näin sen. Tiesin sen!” minä melkein huudahdin. Miksi Leonard puhui tuollaisia? Miksi kaikki alkoikin kääntymään ihan väärään suuntaan?

 ”Olen pahoillani, että saatoin johtaa sinua harhaan. Vielä vähän aika sitten olin hukassa. En tiennyt, mitä tehdä elämälläni”, mies vastasi. En hyväksyisi tätä, en ikinä. Ja tiesin jo, kuka oli syypää. ”Tapasit Hopen. Siellä juhlissa. Mutta olet silti jättänyt jotain kertomatta, vai mitä?” minä kysyin ääni hieman väristen.

 ”Jep. Tapasin Hopen, tai oikeastaan löysin ja jäimme loukkuun velipuoleni takia. En juossut perääsi kuullessamme ampujasta, vaan lähdin etsimään häntä. Silloin viimeistäänkin tajusin, että Hope on tarkoitettu minulle. Vain minulle. Ja nyt minulla ei ole enää minkäänlaista aikomusta luopua hänestä. Anteeksi”, Leonard kertoi. Ja täytti minut sanoinkuvaamattomalla kateudella. Vihasin Hopea.

 ”TE ETTE TULE IKINÄ SAAMAAN TOISIANNE! Minä pidän siitä huolen! Vaikka se olisi viimeinen tekoni!”, huusin nousten ryminällä seisomaan, herättäen varmasti kaikkien huomion. Mutta minua ei kiinnostanut. Halusin murskata kaiken, mitä Hope piti rakkaana. Niin paljon minä vihasin häntä.

 ”Jehna... Ota nyt ihan rauhassa. Älä tee tätä enää vaikeammaksi. Mieti järkevästi”, Leo vastasi yrittäen hillitä minua. Häntä ahdisti muiden ihmisten hämmästyneet katseet. Mutta minulla ei ollut minkäänmoista aikomusta olla rauhassa.

  ”Älä siinä osoittele sormeasi minulle! Teit pahan virheen, ymmärrätkö!? Jos minä en voi saada sinua, niin ei Hopekaan voi. Teen teidän elämästänne helvettiä!” jatkoin kihisten kiukusta. Saatoin ehkä sanoa juuri jotain, mitä tulisin hieman häpeämään myöhemmin, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Olin liian katkera. Samassa Leonard nousi pöydästä ja tarttui käteeni.

 ”Kuule, joskus elämä ottaa koville. Minä jos joku tiedän sen. Mutta et voi sen takia alkaa riehumaan julkisilla paikoilla näin. Selvitä pääsi kotona, äläkä nolaa minua käytökselläsi!” hän sanoi äkäisen ilmeen kera. Yritti selvästi kääntää kaiken minun viakseni, mitä se ei tietenkään ollut. Hän tässä käyttäytyi väärin! Hän tässä pilasi elämäni olemalla Hopen kanssa! Riuhtaisin käteni pois Leonardin otteesta.

 ”En voi uskoa, että sinä juuri sanoit tuon. Kuule, joskus sinä vielä ryömit takaisin luokseni ja toivot, että ottaisin sinut takaisin. Ja silloin olet myös menettänyt rippeetkin vanhempiesi luottamuksesta. Sinulla ei ole mitään jäljellä, enkä minä aio sanoa sinulle yhtäkään lohduttavaa sanaa. Ja kaikki vain säälittävän rakkaustarinasi takia”, sihahdin niin halveksivalla äänensävyllä, että yllätin jopa itseni.

 Samassa ravintolan tarjoilija oli kävellyt vierellemme. ”Onko teillä täällä joku ongelma?” hän kysyi jokseenkin typerästi, sillä totta kai meillä oli ongelma. Miksi muuten huutaisin täyttä kurkkua? ”Itse asiassa olemme juuri lähdössä. Anteeksi häiriö”, Leonard sanoi täysin hillityllä äänellä.

 Minä lähdin myös melko hillitysti kävelemään pois ravintolasta, mutta sisälläni kiehui. En ollut koskaan inhonnut ketään ihmistä näin paljon. Hope ei ansainnut edes elää. Hän vei minun onneni. Hän ei tulisi koskaan rakastamaan Leonardia niin kuin minä. Iljettävä nainen.

 ”Ja Sera, älä tee mitään typerää. Anna meidän hoitaa itse omat ongelmamme”, Leonard sanoi vielä minulle, ennen kuin kerkisin kadota huoneesta. ”Minä en tee koskaan mitään typerää. Toisin kuin sinä”, vastasin hänelle kylmästi ja kävelin viimeinkin pois kaikkien näiden säälittävien ihmisten näkyviltä.

Minä en todellakaan aikoisi vain tyytyä kohtalooni.

***

...

 ”En voi uskoa, ettet kertonut minulle aikaisemmin. Vielä hetki sitten olit kuulemma päässyt täysin yli Leosta, ja nyt olettekin yhdessä ihan rakastuneina? Ei tässä edes perässä pysy”, Julia valitti tuttuun tapaansa.

 ”Tiedän, tiedän... Reiluna ystävänä olisin kertonut jo. Mutta en minä itsekään meinannut pysyä mukana tässä kaikessa, enkä voi edes vielä käsittää seurustelevani yhtäkkiä Leon kanssa. Mutta jokin outo voima vetää meidät aina takaisin yhteen”, vastasin mietiskellen. Leo oli tällä hetkellä taas kotonaan, mutta minä kaipasin häntä jo. Kummallista, kuinka tunteet vain sisälläni heräsivät uudestaan. Jos ne edes koskaan lähtivät.

 ”Se on sitä todellista rakkautta...” Julia mumahti huokaisun saattelemana. ”Niinpä kai”, äännähdin seuraten sitten taas jotain televisiossa pyörivää surkeaa saippuasarjaa.

 Mutta voisiko kaikki vain oikeasti yhtäkkiä järjestyä? Saisinko Leon kanssa koskaan sitä omaa, onnellista loppua? Minua pelotti. Kaikki tuntui menevän niin nopeasti. Ja kuulemma Serafinakaan ei ollut ottanut suhteemme uutta kukoistusta laisinkaan hyvin, mitä nyt puhelimessa sain Leolta nopeasti selville. Ja samassa oma puhelimeni soi keittiön pöydällä ja kiiruhdin toki nopeasti vastaamaan.

 ”Arinako?” Julia kysyi kääntyen minua kohti. ”Ei... tuntematon”, vastasin kurtistaen kulmiani. Painoin vihreää luuria hitusen epäröiden.

  ”Hope, Hope, Hope...” selkäpiitä karmiva ääni sanoi lähes oitis vastattuani. Marie.

 ”Et sitten pystynyt pysymään poissa rakkaan veljeni kimpusta tämän kauempaa? Se on sääli, koska nyt joudut kantamaan tekosi seuraukset”, Marie tuumasi langan toisessa päässä jotenkin ällöttävän myhäilevästi. Miten hän oli saanut tietää näin nopeasti? Ei kai vaan Serafina olisi oitis mennyt kantelemaan?

 ”Mitä haluat?” kysyin varovasti, sydän pamppaillen. Pelotti riivatusti, mihin nyt joutuisinkaan. Marie oli kuin joku maanpäällinen demoni, jo hänen äänensäkin sai minut varpailleni.

 ”Saat tavata vanhempani, heillä on asiaa. Lähetämme auton hakemaan sinua kotoasi luoksemme, joten valmistaudu vikkelään. Meillä ei ole hirveän kauan aikaa odotella”, tuo myrkyllinen nainen vastasi ja ennen kuin tajusinkaan, puhelu oli loppunut.

 ”No? Kuka se oli? Mitä hän sanoi?” Julia kysyi tietämättömänä siitä kauheudesta, mikä minua tulisi varmasti odottamaan.

 ”Minä olen niiin pulassa”, vastasin huokaisten syvään. Miksi minä edes kuvittelin, että Serafinalle kertominen toisi mukanaan jotain hyvää? Olin liian sinisilmäinen, aina.

---------

Tättärätättäättää, nyt se on ohi. Toi teksti oli pakoittain aika ärsyttävää, toivottavasti ei haitannut lukemista kauheesti. Jouduin lataamaan uuden kirjotusohjelman ja se on kökkö, jotenka niin... Hermo meinasi mennä tän osan kanssa. Ehkä seuraavassa osassa saan asioita korjattua. Osa oli ehkä vähän tylsä, mut kertokaa te toki mielipiteitänne? :)

From the first sight täyttää yhden vuoden!

Mun piti julkaista tää extra vasta ensi kuussa, sillä sillon ois todellakin se vuosi ensimmäisestä osasta tähän päivään. Olen tässä kummiski onnekkaasti flunssassa, tylsyyden saartamana ja päätin sitten tehdä tämän nyt. Muutama päivä sinne tai tänne ei merkkaa mitään, vai mitä? :D Tuntuu kummiskin ihan oudolta ajatuksena, että tää tarina ois ollut osa mun elämää jo vuoden. Pidän sitä saavutuksena, koska kyllästyn usein toooodella nopeasti. Mutta jotenkin vaan mä olen jaksanut kuvata ja lavastaa jo kuusitoista osaa. Se on kyllä täysin teidän lukijoiden ansiota. Saan teiltä niin ihanaa palautetta, että haluisin oikeesti antaa jokaiselle ison halin! :D Ja näitten alkupuheitten jälkeen jos pääsisi sitten itse extraankin.

Mä en nyt muuten valitettavasti oo väsännyt mitään minitarinaa, jossa Hope ja Leo söpöstelisi. :( Siinäkin pitää olla kunnon idea ja mä en sellasta oo millään saanut (kiitos silti lukijat extraehdotuksista edelliseen osaan!) Sen sijaan mä aattelin laittaa tähän kaikkia syystä tai toisesta julkaisemattomia kuvia ja sit kertoa pikkasen taustatietoa muuteski itse tarinasta. :D Tekee hirveästi mieli näyttää teille nimittäin kuvia aikaisemmista tarinayrityksistäni. Kiinnostaakohan se teitä lukijoita olleskaan? Pelottaa vähän... No mut sen näkee kohta!

 Tuossa on toinen "ensimmäisistä" Hopeista. Mulla oli ennen tätä nykyistä tarinaani kehitteillä kaksi tarinaideaa, joista kumpikaan ei kummiskaan koskaan päässy blogiksi asti sattuneista syistä. Ja Hope-nimisen tyttösen oli tarkotus olla niissä molemmissa päähenkilönä. Miulla on pikkasen kuvia jäljellä noista edellisistä tarinanpoikasista, joten taidanpa vähän kertoa niistä lisää! 

 Ekassa stoorissa Hopen oli tarkotus olla kans vähän tuommonen "luuseri"-tyyppinen koulutyttö, joka ei uskaltanut paljastaa tunteitaan tuolle pojalle tossa. :D Eli varhaselle versiolle Leosta.

 Tarinaan ois sekottunut myös ripaus fantasiaa, koska näiden kahden enkelin takia Hopen elämä tulisi menemään mullin mallin.

 Hope oliski herännyt täysin eri tyttönä seuraavana aamuna! :D Enkelit olis "vahingossa" laittanut Hopen vaihtamaan osia koulun suosituimman tytön kanssa. Sillä olisi viimein ollut mahdollisuuksia ihastukseensa, eli tuohon oranssipäähän ylempänä. No tästä ois toki sitten tullut hirmusesti sekasotkuja ja ongelmia.

Mä en edes muista miksi päätinkin luovuttaa tän idean suhteen. Siitä on kyllä kauan aikaa, joten ihan ymmärrettävää kylläkin. No aikaa kului ja halusin yhä tehdä hirveesti simstarinan, jotenka päätin sitten suunnitella uuden sellaisen. Ja sen nimeksi piti tulla kans From the first sight.

 Tässä versiossa Hope oli köyhä, kodistaan häädetty nainen. Se asui kadulla, niinku kuvasta varmaan huomaakin. :D

 Sitten eräänä päivänä Hope näki lähellä pummikulmaustaan erään tosi suositun bändin laulajan, Cedricin, ja tuntemattoman naisen vehtailevan keskenään. Ei siinä mitään, mutta kaikkialla mediassa puhuttiin Cedricin ja erään toisen naisen onnellisesta parisuhteesta. Hope ei tässä versiossa ollu mikään avuton naikkonen vaan meni oitis ottamaan kuvan kännykällään Cedricin ja tämän tuntemattoman leidin imuttelusta. :DD

Sit se lähtikin karkuun ja sai Cedricin peräänsä. Cedric ei vois antaa maineensa mennä, jos joku typerä pummi levittäis ottamaansa kuvaa juorulehdille. Totta kai mies sai jonkin ajan kuluttua Hopen kiinni. Hope vaati itselleen asuntoa ja tukun rahaa, jos Cedric mieli kuvaa itselleen ja maineensa säilyttämistä.

Loppujen lopuksi Hope päätyi tekemään kotitöitä Cedricin hulppeaan asuntoon, jossa asui miehen lisäksi sen bändi. Ja tästä sitten olisi pitänyt syntyä näiden kahden välille aikamoinen rakkaustarina. Mutta taas kerran mä lopetin, koska mun kiinnostus ei riittänyt. Ja tuollonhan ei ollut vielä poseja, joten se vaikeutti huomattavasti kuvien lavastusta. Harmittaa kyllä, koska nyt muisteltaessa tää vaikuttaa tosi kivalta lavastettavalta. :(

 Ja tässä vielä tämä Cedric, joka näyttää lähes täysin Leolta, mutta vaan blondeilla hiuksilla. :D 

Alkuperäsessä From the first sightissa oli myös tarkotuksena olla tän näkönen nainen. Joku tarkkasilmänen saattaa huomata, että toi on nykynen Hope. :P Siinä vaiheessa ku aloin taas kerran suunnittelemaan uutta tarinaa, niin päätin vain ottaa sivuhahmoksi tarkotetun simin päähenkilökseni. Ja totta puhuen pidän sitä aika hyvänä päätöksenä. Nykyinen Hope on mun kaikista rakkain simini yhdessä Leon kanssa.

Tässä vielä kaksi aika erikoista kuvaa tuohon tarinaan liittyen. :) Arinankin oli muuten tarkotus olla yksi bändin jäsenistä! No mutta jos mä nyt kertoisin tästä varsinaisesta kuusitoistaosaisesta From the first sightista.

Kun mä julkaisin ensimmäisen osan vuosi sitten, mulla ei totta puhuen ollu havaintoakaan siitä, mitä ekan osan jälkeen tapahtuisi. :DD Ainut suunnittelemani juttu oli se, että Leolla oli joku salaisuus. Ja totta kai se, että Hope ja Leo rakastuisi tarinan kuluessa, mutta ne ei tulisi saamaan toisiaan niin helpolla.

Oon kuullut kehuja tästä luomastani juonikuviosta... Mulla alko muodostumaan kokonaiskäsitys tästä tarinasta vasta siinä kuudennen osan paikkeilla. Sitä ennen olin vaan vetänyt päästäni outoja ideoita tulevia osia varten. :---D En ois osannu arvata, että tää menee näinkin monimutkaseksi. Ja alunperin niitä osiakin piti tulla vaan jotain kymmenen, jos sitäkään. No mutta tässä ollaan ja voin paljastaa, että tiedän jo (onneksi) täysin tulevat juonenkäänteet ja mihin From the first sight tulee loppumaan, viimestä kuvaa myöten. :P Toivottavasti ette ole kyllästyneet Leon naamaan, koska tässä kaksi screenshottia hänestä:

Voi että. Oon täysin rakastunut Leoon tarinani varrella ja voisin vaan ottaa siitä miljoona kuvaa ilman mitään järkevää syytä. Itserakkaus haisee, tiedän...

Ja merkityksetön kuva pääparista. :D

Olen muuten aina halunnu halunnut kirjottaa ja lavastaa historiallisen tarinan. Jossa naisilla oli kauniit puvut ja miehetkin sellasia herrasmiehiä, tiedättehän? Aihe on kumminkin tosi haastava ja vaatii kamalasti ladattuja, joten en oo ainakaan vielä uskaltanut sellasta edes yrittää.Tein kumminkin joitakin kuukausia sitten neljän kuvan kuvasarjan, jossa käytin Hopea ja puin simin ... historiallisesti? Tää synttäriextra on aikamoinen sekasotku, joten miksi en laittaisi sitäkin tähän.

Päättäkää itse, mitä tässä sitten oikein tapahtui. :) Ehkäpä joskus tulevaisuudessa teenkin menneisyyteen sijoittuvan tarinan, kuka tietää.

Nyt oon aikalailla kertonu kaiken, mitä on ollu vaikea kertoa missään muualla. :D Tästä kyllä todellakin tuli hirveän sekava, mutta ei voi mitään. Jäljellä on enää muutamia suuressa tylsyydessä tehtyjä typeriä kuvia. Laitan tähän lopuksi siis simieni tekemiä erikoisia ilmeitä tms, joista jotkut on höystetty erittäin huonolla huumorillani. Krhm...

Hopella meni näemmä hermo.

Ja niin taisi mennä Leollakin...

Hrrr. o_O 

Kyllä ne osaa näyttää hyvin hyvin iloisiltakin. 

Tähän mä en sano yhtään mitään.

Enkä tähänkään...

Aivastaminen voi olla rajua puuhaa. :DD

Hope todisti itsemurhayrityksen. 

Tähän sanon syyksi vain äärimmäisen ison tekemisen puutteen. Toi mummo, jonka tein nopeasti sairaalan lavasteeksi, teki kyllä niin karmivia ilmeitä. Se näytti todellakin siltä, et ois voinu murhata jonkun oitis.

Näihin kolmeen hemaisevaan kuvaan taidan nyt lopettaa synttäriextrani. Mitäköhän te nyt musta aattelette... :D

From the first sight lähenee muuten jo loppuaan. Tarkkaa osamäärää en osaa sanoa, mutta ei niitä enää kovin montaa taida tulla. Toivottavasti saan kerrottua Hopen ja Leon tarinan loppuun asti ilman ongelmia. Sims on kamalan riskialtis peli, niinku joillain on ehkä kokemusta. No mutta, nähkäämme ensi osassa, jota alan kuvaamaan luultavasti tällä viikolla!

Oottehan ylpeitä musta, oottehan? :D Mä harvoin enää jaksan tehdä samassa kuussa kahta osaa, mutta nyt jostakin kumman syystä skarppasin ja kuvasin ihan supertahtia. Jotenkin tuntuu, että se näkyy kuvien laadussa... Toivon kovasti että näin ei kummiskaan ole ja kuvittelen tän omassa päässäni. :P Mutta lukekaa ja kertokaa minulle! 43 kuvaa muutes luvassa.

***

Ajantajuni oli kadonnut kokonaan.

Minulla ei ollut minkäälaista havaintoa siitä, kuinka kauan olimme istuneet tässä kylmällä kaakelilattialla, puhumatta juuri sanaakaan toisillemme. Ehkä vartti? Vaiko sittenkin tunti?

Oli yllättävän haastavaa avata yksi vaivainen ovi. Leo oli kyllä kerran ehdottanut ihan tosissaan, että lähtisimme täältä hyvin ahdistavaksi käyneestä vessasta. Mutta kumpikaan meistä ei voinut olla varma ampujan olinpaikasta. Emme voineet ottaa riskejä.

"Hope..." Leo äännähti hyvin pitkän ja vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen. Katsoin häntä varovasti. 

"Olen tässä ajatellut. Niin kuin varmasti sinäkin. Sinua ja minua... Meitä", hän aloitti hitusen kangertelevasti, mutta sai kumminkin sydämeni pompahtamaan varmastikin kurkkuuni asti. Oliko tämä Leon käsitys sopivasta ajankohdasta tällaiselle? Hän sai aina sanoillaan ja teoillaan minut niin hämmennyksiin.

"Mitä ajat takaa?" kysyin yksinkertaisesti ja moitin samalla itseäni pääni sisällä typerän kuuloisesta kysymyksestä. Kuulin Leon nielaisevan. Hän avasi suunsa minun sydämeni pamppaillessa taas turhan kovaa. Mutta sitten ovi lennähti auki.

Odotin jo pahinta, mutta onneksemme kaksi poliisia ilmestyi ovesta sisään. Kaikki pelkoni hälveni oitis, vaikkakin harmitti riivatusti heidän ajoituksensa. Vain muutama minuutti, ja olisin saattanut kuulla jotain mullistavaa. Helpotuksen aalto levisi siltikin koko kroppaani. 

"Syyllinen on saatu kiinni. Te olette nyt turvassa", poliisi sanoi kääntäen sitten katseensa nopeasti Leoon. "Te olette käsityksemme mukaan Leonard Wood? Voisitteko tulla mukaamme, kysyisimme muutaman asian?" hän jatkoi muodollisesti. Katsoin Leoa ihmeissäni. Hän katsoi minua takaisin vähintäänkin yhtä ihmeissään.

"Juuri nytkö?" Leo kysyi poliisilta nousten pystyyn. Poliisi nyökkäsi vastaukseksi, samalla kun toinen poliiseista viittoi minutkin seisomaan. Miksi Leo joutui kuulusteltavaksi, kun minä kaiken todennäköisyyden mukaan pääsisin nopeasti lähtemään pois täältä?

Kerkisimme vaihtaa vain pienen, nopean katseen ennen hänen lähtöään. Ja jouduin taas totuttautumaan siihen ajatukseen, että en tuskin näkisi tuota miestä enää uudestaan.

***

"Olen ihan hirveän pahoillani", Julia niiskutti halaten minua jo varmaan kolmatta kertaa. Osasin enää vain naurahtaa hänen höpsöydelleen. Naisraukka oli saada sydänkohtauksen kuultuaan minulta puhelimessa tapahtuneesta. Hän oli rynnännyt tänne heti seuraavana päivänä. Arinakin oli melkein välittömästi soittanut ja pyydellyt anteeksi miljoona kertaa. 

"En tiedä mitä tekisin, jos sinulle olisi käynyt siellä jotain. Annathan minulle anteeksi? Ei olisi ikinä pitänyt pyytää sinua lähtemään sijastani", Julia jatkoi melkein kyynelehtien. Olin iloinen omistaessani tuollaisen ystävän. Tällaisissa tilanteissa minulle tuli niin kovin tärkeä olo.

"Olen antanut jo. Ethän sinä voinut tietää, että näin kävisi. Olisin hullu syyttäessäni tapahtuneesta sinua", minä vastasin niin lohduttavasti kuin vain kykenin. Totta kai olin vielä hieman shokissa eilisen välikohtauksesta, mutta ampujan sijasta mielessäni pyöri joku ihan muu. Ja se jos mikä oli ahdistavaa. En ollut kertonut Leosta Julialle. Olin oikeastaan jättänyt kaikki pahimmat yksityiskohdat pois...

"Mikäli käsitin oikein, voittajille kerrotaankin vain puhelimen välityksellä? Mikä sääli, että hieno juhla menikin pilalle", Julia jatkoi vaikuttaen taas onneksi enemmän omalta itseltään. "Onkohan meillä vielä mahdollisuuksia voittaa?" hän kysyi vielä miettivän näköisenä. Naurahdin ja lähdin kävelemään keittiötäni päin.

"Mennään nyt vain syömään se marjapiirakka. Ja saat kertoa niistä treffeistäsi, niistä minä haluan kuulla", ehdotin Julialle hymyillen. Hän hymyili takaisin ja lähti kävelemään kanssani kohti herkullista leipomustani.

***

...

Pitkä työpäivä oli viimeinkin pulkassa. Olin tehnyt kaiken maailman hanttitöitä ties kuinka kauan. Inhosin olla viimeinen ihminen kaupassa ja jäämään tietynlaiseen vastuuseen kaikesta. Tarkistin vielä tapani mukaan, että kaikki valot olivat sammuksissa ja lähdin sitten kävelemään ulko-ovea kohti. Viimeinkin kotiin. Jouduin tietenkin ensin kävelemään bussipysäkille ja odottelemaan vartin verran, mutta se nyt oli pikku juttu. 

Mutta miksi ovella seisoskeli mies, joka kaiken lisäksi tuijotti suoraan minua kohti? 

Olisin ollut aikalailla kauhuissani, ellen olisi tunnistanut tulijaa Adamiksi. Väänsin kasvoilleni väsyneen hymyn ja kiiruhdin hänen luokseen.

Oven lukittuani vilkaisin miestä hieman hämmentyneenä. "Joten... minä sinä teet täällä? Ja tähän aikaan?" päätin kysyä häneltä. Tapasimme joskus esimerkiksi postia hakiessamme, mutta Adam harvoin tuli varta vasten minun takiani johonkin.

"Kävin kyllä aluksi koittamassa ovikelloasi, mutta et selvästikään ollut kotona. Joten arvelin sinun olevan vielä töissä. Katsos kun olen todella tylsistynyt ja kaipaisin seuraa, niin ajattelin jos mitenkään haluaisit lähteä kanssani vaikka baariin?" Adam selitti yhteen pötköön. Kurtistin kulmiani.

"Olen toki otettu tarjouksestasi, mutta tajuatko yhtään, kuinka väsynyt olen?" kysyin häneltä huokaisten. Tiesin, että hän odotti minun vastaavan kyllä. Hän odotti minulta paljon, paljon enemmän. Mutta en jaksanut edes esittää kiinnostunutta. Adam lähestyi minua pari askelta.

"Jos pyydän oikein, oikein nätisti? Edes hetki!" hän kysyi uudestaan. Minä olisin halunnut hermostua. Tämä oli nyt aivan väärä aika.

"Kuule... Joku toinen päivä sitten, okei? En millään jaksa viihdyttää nyt ketään", totesin sokeroitu hymy naamallani ja olin jo valmiina lähtemään, kunnes Adam teki jotain melko odottamatonta.

"Yrittäisit edes pitää minusta vähän enemmän", Adam sanoi ja yritti tunkea huuliaan omiani vasten. Minulle tuli oitis mieleen eräs tapahtuma kauan aikaa sitten. En halunnut tämän menevän näin. Tunsin toimintojeni jollakin tapaa lamaantuvan.

Mutta elämäni oli täynnä odottamattomia käänteitä. Ja jotkut niistä onneksi osuivat harvinaisen sopiviin tilanteisiin. 

 "Päästä Hope irti", Leon kolkko ääni sanoi kauempaa. Adam päästi minut äkisti otteestaan. En halunnut uskoa tulijan olevan juuri Leo. Miten se mitenkään oli mahdollista? Tämähän meni kuin jossain oikein kliseisessä draamasarjassa.

 "Ja kukahan sinä luulet olevasi?" Adam kysyi astellen Leon eteen. Minä tunsin itseni hyödyttömäksi. Kuinkakohan monta kertaa Leo oli pelastanut minut pinteestä? Nytkin osasin vain katsoa olkani taakse ja ihmetellä.

"Sellainen, kenen kanssa et halua joutua tekemisiin. Mene nyt siitä, ennen kuin suutun oikeasti", Leo vastasi ilmeettömänä. Ja jostain kumman syystä Adam totteli. Lähti kävelemään pois, mutta mielenosoituksellisesti tuuppasi Leoa ohittaessaan hänet. 

Mitä minun nyt kuului sanoa, saatikka tehdä? Sanoa kiitos? Ja miljoonannen kerran: mitä ihmettä Leo teki täällä? 

"Mennään teille. Minulla on asiaa", Leo tuumasi lyhyesti. Miten olisinkaan voinut kieltäytyä.

***

Absurdia, niin kovin absurdia. Leo istui minun sohvallani, minun vieressäni kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen. Vaikka me molemmat olimmekin muuttuneet monella tapaa, niin silti kaikki tuntui niin tutulta ja hyvältä. Toki minua jännitti kamalasti.

"Miksi menit muuttamaan? Pidin enemmän vanhasta kodistasi", Leo mumahti hetken hyvin tuskallisen hiljaisuuden jälkeen. 

"Tarvitsin muutosta... uusia tuulia", vastasin kierrellen, hieroen suuni seutua tietämättä ollenkaan miten olla. 

"Minä asun nykyään vanhempieni talolla, siellä kaupungin 'paremmassa' puoliskossa. He luulevat minun olevan tällä hetkellä Seran luona, mutta... Minun oli pakko saada tavata sinut Hope. En tiennyt missä olisit, joten suuntasin automaattisesti kaupalle. Olin ihan varma, että olisi jo liian myöhä, mutta sitten näin sinut ja sen miehen", Leo kertoi ihmeen avoimesti. Tunsin jään välillämme hiljalleen sulavan. 

"Minun ja Adamin välillä ei ole sitten yhtikäs mitään. Tai no, hän ehkä luulee niin. Mutta ei ole!" kiirehdin sanomaan nopeasti. En halunnut Leon saavan väärää käsitystä.

"Niinkö? Se on hyvä kuulla", Leo totesi ja väläytti hetken jotain hymyn tapaista kasvoillaan. Jäin tuijottamaan miehen naamaa häpeällisen kauaksi aikaa. "Mu-mutta, sinulla oli jotain tärkeää asiaa?" kysyin hätkähtäen tajuttuani katsoneeni vähän liian kauan... Vieraani nyökkäsi.

"Ampuja oli puolveljeni Mathias", Leo sanoi ja nyt hätkähdinkin toden teolla. "Ja hän etsi juuri minua. Kantoi kaiketi kaunoja, koska tapasin oikean isäni - ja samalla siis hänen isänsä - muutama kuukausi sitten ja isä lahjoi minua oitis maasta taivaisiin. Hän on testamentannut minulle suuren osan perinnöstään. Mathias luultavasti täyttyi kateudella."

Pysyin hetken hiljaa, sanomatta mitään. Jokseenkin pysäyttävä tieto, etten sanoisi. "Joten... miksi Mathias ei tunnistanut sinua silloin?" kysyin kulmiani kurtistaen. Leo pudisteli päätään. "En tiedä. Olihan minulla silmälasit päässäni ja hiuksetkin vähän erilailla. Ja Mathias ei tainnut olla ihan selvinpäin. Enkä myöskään tiedä, mistä hän sai selville minun olevan juuri siinä tilaisuudessa. Hyvä asia on se, että henkilövahingoilta kumminkin säästyttiin", mies vastasi ja jätti minut aikalailla tyhjäksi. Vai että tällaista.

"Sinä siis olisit voinut kuolla. Olit vaarassa. En pelännyt turhaan", totesin kertomuksen lopuksi. Leo vain naurahti. "Olet oikeassa. Mutta Mathias viruu tällä hetkellä sellissä, joten kaikki on nyt ihan okei. Keskitytään olennaisempiin asioihin", hän tuumasi huolettomaan tyyliinsä. 

"Olen jo jonkin aikaa halunnut tehdä yhden jutun", Leo sanoi kutkuttavasti. Siirsin katseeni häneen.

Silmänräpäyksessä Leo oli vetänyt minut lähemmäs itseään.

"Entä Serafina?" minä pakottauduin vielä kysymään. "Kuka Serafina?" Leo vastasi lyhyesti. Päätin antaa tunteideni viedä, tuntui paremmalta unohtaa järkevä ajattelu. 

Ja loppuilta olikin sitten historiaa.

-----------

Näin. :) Ei ihan niin rajuu menoo ku viime osassa. En oo ite yhtään tyytyväinen, kuvat näyttää jotenki huonolaatusemmiltaki, en tajuu miks. :D Ja sitten tuntu että odotitte edellisen osan perusteella enemmän tältä. Mut hei, tehän sen tiedätte: mitä ootte siis mieltä tästä osasta?

Ja sit ois viel pieni kysymys. From the first sight täyttää kohta vuoden. Pitäskö tehdä jonkinlainen extra synttäripäivän kunniaksi? (: Ja mitä toivoisitte mahdollisesti, jos tällasen väsäisin?

Iltaa/huomenta/päivää kaikille! On taas kestänyt yli kuukausi viime osasta. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani myös siitä, että tää osa ei ole kovinkaan pitkä. Vaivaiset 23 kuvaa. Mutta älkää huoliko, tapahtumia löytyy kyllä ihan kivasti! Ja oli pakko lopettaa johonkin järkevään kohtaan tää osa kummiskin. :D Ah ja vielä kolmas olen pahoillani: mulla kestää jonkun aikaa vastailla aina kommentteihin. Mutta luen jokaisen palautteen ja rakastan jokaista palautetta, joten jatkakaas niitten antamista ja tehkää minut iloiseksi. :) Ja nyt menkääs lukemaan! Älkää suuttuko Leon ulkonäöstä sit...

***

Kurkustani kuului kovaääninen nielaisu. Onneksi puheensorina salissa taisi peittää selvät merkkini säikähdyksestä, joka alkoi hiljalleen muuttumaan jonkinlaiseksi paniikiksi.

Edessäni seisoi se mies, joka sai valehtelematta sydämensykkeeni kiihtymään puolella. 

Ja tuo mies näytti myös harvinaisen muuttuneelta. En osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia. Leon ilme vaihtui melkeinpä huvittavan säikähtäneeksi, kun tajusi juuri puhuttelemansa naisen henkilöllisyyden. No, eipä oma ilmeenikään varmaankaan sen parempi ollut. Toljotimme kumpikin toisiamme aivan hiljaa, kunnes aina yhtä ärsyttävä kimeä-ääninen nainen keskeytti kaiken.

"Vai että on Hope tullut edustamaan pientä suloista putiikkiaan. Kukapa olisi arvannut?" Serafina kysyi Leon takaa. Nainen taisi tietää kaiken mahdollisen minun ja Leonardin historiasta, eikä se tuntunut laisinkaan hyvälle. "Sera, anna olla. Mennään", Leo sanoi vaivautuneena, ottamatta enää minkäänlaista katsekontaktia. Minä laitoin varovasti hänen kännykkänsä takaisin siihen mistä sen alunperin otinkin.

"Älä nyt viitsi olla tuollainen ilonpilaaja. On vain mukavaa tavata vanhoja tuttuja!" Serafina naurahti. Ärsytysasteeni kasvoi puolella. Serafina kipitti seisomaan Leon eteen.

"Tiedätkö, minullakin on nykyään oma vaatekauppa. Pyysin Leon tänään mukaani ihan vain huvin vuoksi, kannustamaan minua voittoon ja sitä rataa. Poikaystäväni on sitten hyväsydäminen ihminen", nainen informoi selvästikin ylpeänä itsestään. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, ellen olisi kuullut tuota ikävää faktaa poikaystävästä. He seurustelivat? Kurkkuani kuristi väkisinkin.

Katsoin Leoa jollain tavalla haikeana. Hän piti katseensa maassa. Olisin nyt voinut olla Serafinan paikalla. Leo olisi kannustanut minua voittoon. Olin mahdottoman kateellinen ja katkera. Miksi elämäni oli täynnä ikäviä yllätyksiä? Ja Serafinan naamalla kareili yhä se sama ärsyttävä hymy. "Joten, jos haluat alkaa joskus pukeutumaan muodikkaasti, tule ihmeessä käymään liikkeessäni", hän sanoi vain piikitelläkseen minua. En jäisi taka-alalle alistuneena, en tällä kertaa. 

"Ja jos sinä haluat joskus lakata olemasta merkkivaatteiden perässä kulkeva muotipelle, tule sitten ihmeessä käymään SunShinessa. Eikö olisi kiva oppia pukeutumaan vähän persoonallisemmin? Sitä minäkin", vastasin oudon painokkaalla äänensävyllä. Vaikka olisinkin voinut valita hieman paremmin sanani, sain sentään Serafinan hymyn muuttumaan vihaiseksi irvistykseksi. Leo katsoi minua kauhistuneena, mutta pidin tiukan katseeni 'Serassa'.

"Ja nyt, suonette anteeksi, menen käymään naistenhuoneessa. Toivottavasti emme tapaa enää", minä sanoin vielä, tuupaten tarkoituksellisesti Serafinaa kävellessäni kohti punaisin tapetein verhottua käytävää. 

Kävelin itsevarmoin askelin pois salista. Kuulin Serafinan kiukkuisen äänen ja naamallani kareili väkisinkin hetken pieni hymy.

*** 

Kaikkein itsevarminkin olo katoaa aikanaan. Olin viettänyt jo aivan liian kauan vessassa. Nyt olin sentään seisomassa, mutta en näyttänyt kovinkaan edustuskuntoiselta.Tunteet olivat nousseet pahemman kerran pintaan. 

Älä itke, Hope. Pidä itsesi kasassa. Meikkisikään eivät saa levitä. Vaikka kuinka tuntuisi väärältä ja ikävältä, et saa antaa nyt itsesäälin voittaa. Sinun pitää olla valmis ties mihin jo muutaman minuutin kuluttua. 

Mutta miksi Leon piti tulla tänne juuri tänään? Olin jo hieman kerinnyt unohtaa hänen kasvojensa piirteitä, jopa äänen. Mutta nyt kaikki kokemani oli taas päässäni kuin eilinen. Miksi, miksi, voi miksi elämäni oli tällaista? Jostain huoneen ulkopuolelta kuului kolauksia. Epämääräisiä ääniä, joiden syytä en pystynyt nyt selvittämään. Ja samassa ovi kolahti auki.

En ollut uskoa silmiäni. Mitä Leo teki täällä, naisille suunnatussa vessassa? Tajusin hänen ilmeensä näyttävän kauhistuneelta. Mies juoksi vierelleni. Kuivasin hädissäni kyyneleeni.

"Täällä on ampuja", Leo sanoi nopeasti, erittäin totisena. En tajunnut vielä laisinkaan hämmennykseltäni asian vakavuutta. Toljotin miestä silmät pyöreänä. 

"Jossain tässä rakennuksessa on mies aseen kanssa! Laukauksia on kuulunut muutama, ihmisiä on pakenemassa eri suunnista. Muistin, että olit täällä ja..." hän selitti nopeasti ja hätäisesti. Aloin viimeinkin ymmärtämään, mistä tässä oli oikein kyse. Paniikki iski minuunkin. Miksi en ollut kuullut mitään?

Leo tarttui häpeilemättä käteeni ja lähti juoksemaan ovea kohti. Meidän täytyisi siis päästä täältä nopeasti pois. En tiennyt laisinkaan mitä ajatella. Leo piti juuri kädestäni kiinni. Ja jossain oli ampuja.

Minua pelotti. Mutta jostain syystä minua pelotti enemmän Leon puolesta. Kuka ampuja on? Miksi tämä kaikki edes tapahtuu? Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Samassa Leon ote kädestäni irtosi ja hän pysähtyi kuin seinään.

"Nyt ihan liikkumatta. Mikäli teitä kiinnostaa eläminen", tuntematon mies sanoi ovelta karmivan rauhallisesti. Minäkin yritin nopeasti seisoa aivan paikallani, vaikkakin jalkani tutisivat holtittomasti ja halusin enemmänkin vain pyörtyä.

"Pysytte täällä. Ihan ääneti. Ette liiku siitä yhtään mihinkään, ymmärsittekö? Ettekä yritä soittaa mihinkään. Muuten saatte kuulan kalloonne", mies jatkoi tähdäten suoraan Leoon. Seisoimme molemmat hiljaa. Taisin nyökytellä hätääntyneesti vastaukseksi. Se taisi kelvata asemiehelle, sillä hetken intensiivisen tarkkailun jälkeen hän laski aseensa ja ovi kolahti kiinni.

Kuulimme enää loittonevat askeleet. Vessassa oli äkisti aivan hiljaista. Tajusin pidätteleväni hengitystäni. Pian kumminkin kyyneleet lähtivät valumaan holtittomasti poskiani pitkin ja aloin haukkomaan henkeäni. Me olimme yhä hengenvaarassa. Mitä nyt tapahtuisi?

Leo veti minua itseään päin. Hänen ruumiinsa tuntui uskomattoman turvalliselta ja lohduttavalta omaani vasten. "Kaikki on nyt hyvin. Hän lähti", mies sanoi tyynesti. Miten Leo pystyi olemaan rauhallinen tämän jälkeen!? "Olisit voinut kuolla", minä inahdin.

"Mutta en kuollut", Leo vastasi hymyillen pienesti. Eikö hän ymmärtänyt tämän kaiken vakavuutta? Luuliko hän minua sokeaksi? Se mies voisi palata ja ampua meidät molemmat. Kaikki oli vielä epävarmaa.

------------------

Tadaaah! Olihan täs dramatiikkaa vähä enemmä ku viime osassa. :D Saa nyt nähdä pidittekö. Mun ei aluks pitäny tehdä tästä näinkään dramaattista mutta aivoni alkoivat raksuttamaan liiaksikin ja tässä on tulos. Mielipiteitä? :)