Jestas ku on kämänen otsikkokuva, väkersin sen viimeisillä voimillani... Eikä se oikein kuvaakkaan tätä osaa, hirmusen synkkä. No mutta asiasta toiseen, päivää lukijat! :D On taas kulunut aikaa edellisestä julkasusta, pahoittelen sitä. Olen nimittäin lukenut himona kokeisiin ja pelannut Zeldaa. Ja nyt haluan vaan päästää teidät lukemaan, 39 kuvaa tiedos. Ja ekoissa kohtauksissa on isompi teksti, koska tää kirjotusjuttu ei suostunut millään tottelemaan mua. No mutta enjoy >>

***

Jostain tulviva ärsyttävä auringonvalo pakotti minua avaamaan silmiäni ihan liian brutaalisti. Miksei tämä hetki voinut vain jatkua ikuisesti?

Myös kerrassaan euforinen olotilani alkoi pikkuhiljaa hälvetä, enkä voinut sille mitään. Aamu oli viimein tullut. Joutuisin palaamaan siis todellisuuteen.

Mutta vielä muutama minuutti tässä ei tekisi kenellekään pahaa...

***

"Kuvitteletko sinä ihan oikeasti, että he suostuisivat tähän kaikkeen? Sama kuin yrittäisimme uskotella vanhemmillesi, että joulupukki on oikeasti olemassa. Koko tilanteemme on yhtä mahdottomuutta", minä totesin epäuskoisempana kuin koskaan. Se aikaisempi huumaava olotilani oli muuttunut äärimmäiseksi ahdistukseksi heti noustuani aamulla sängystä.

"Se on mahdotonta vain, jos haluat sen olevan", Leo sanoi aika kutkuttavasti. Mutta minä olin ikuinen realisti.

"Perheesi meni jo kerran äärimmäisyyksiin saadakseen vain minut pois pelistä. kerro yksikin hyvä syy, miksi he eivät tekisi sitä uudestaan", sanoin yhä liian epäuskoisena. Tiesin kyllä, että tällainen ajattelutapa oli typerä. En vain pystynyt näkemään missään toivon pilkahdusta meille kahdelle. Rakastamani miehen perhe vihasi minua ja ihan oikeasti pelotti, mitä tulisi käymään jos suhteemme tulisi taas kerran julki. 

 “Sinä mietit ihan liikaa”, hän tuumasi puuskahtaen. “Ja sinä taas ihan liian vähän”, minä vastasin pitäen katseeni edelleen vihreässä seinässä. “Vanhempani ovat vain ihmisiä. Eivät he voi loppupeleissä estää meitä tekemästä mitä haluamme, vaikka olet sellaisen käsityksen ehkä saanutkin. He kyllä tajuavat, kuinka paljon minä välitän sinusta. Meidän pitää vain osoittaa se”, Leo jatkoi vakuuttavasti. Punastuin hiukan.

 “E-entäpä Serafina? Hän kutsui sinua poikaystäväkseen”, minä kysyin seuraavaksi. Hiljalleen aloin väkisinkin uskomaan siihen, että voisimmekin joskus saada yhteisen tulevaisuuden. Mutta elämä oli silti opettanut, että ei kannattaisi asettaa toiveita tällaisesta liian aikaisin. Se tulisi vain kostautumaan.

 “Siitä sinun on täysin turha murehtia. Serafina on luonut ihan yksin tuollaisia haavemaailmoja. Minä en tunne häntä kohtaan yhtään mitään, enkä tule koskaan tuntemaankaan”, Leo vastasi, pudottaen taas hieman lisää painoa sydämeltäni. Voisiko kaikki oikeasti järjestyä? Ja ennen kuin olin kerinnyt edes tajuamaan, Leo oli vetäissyt minut pois tuoliltani ja painanut minut lähintä seinää vasten.

Mies vetäytyi pois suudelmasta naurahtaen hieman nolostuneen oloisena. "Se oli hetken mielijohde..." hän mutisi tuijottaen intensiivisesti silmiäni.

“Saat kaikki mahdolliset valtuudet jatkaa, mutta ennen sitä lupaa minulle yksi juttu”, minä pyysin hymyillen. “Antaa tulla”, Leo vastasi odottavan näköisenä. “Puhu tässä lähiaikoina Serafinalle. Kerro hänelle meistä. Vaikka hän ei ehkä olekaan mikään miellyttävin tuntemani ihminen, en halua hänen elävän epätietoisuudessa. Serafinan täytyy saada tietää. Ja toki myös vanhempiesi, mutta kerrotaan nyt hänelle ensin, okei?"

***

Serafina

Minä olin iloisempi kuin pitkään aikaan.

 ”Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kutsut minut omatoimisesti jonnekin kanssasi. Olen hyvin otettu, noin poikaystävän pitääkin käyttäytyä!” uskalsin aloittaa keskustelun melko reippaasti. Leonardin ilme näytti tylsältä. ”Me alamme viimeinkin vaikuttaa oikealta parilta”, jatkoin hymyillen varovasti. Hän vilkaisi minua väsyneen oloisena.

 ”Ikävä murskata pieni vaaleanpunainen kuplasi, mutta en ole tietääkseni missään vaiheessa ollut kanssasi suhteessa. Kaikki on omassa päässäsi ja tulee aina olemaankin”, Leonard sanoi niin kylmästi, että sattui. ”Ja tätä on jatkunut ihan liian pitkään, tajuan nyt viimeinkin lopettaa. Ihan sinunkin parhaaksesi. Minä en tunne sinua kohtaan mitään, Sera. Ja pystyn nyt sanomaankin sen. En välitä enää yhtään vanhemmistani.”

 ”Tu-tuo on vale. Vielä vähän aika sitten pidit minusta. Näin sen. Tiesin sen!” minä melkein huudahdin. Miksi Leonard puhui tuollaisia? Miksi kaikki alkoikin kääntymään ihan väärään suuntaan?

 ”Olen pahoillani, että saatoin johtaa sinua harhaan. Vielä vähän aika sitten olin hukassa. En tiennyt, mitä tehdä elämälläni”, mies vastasi. En hyväksyisi tätä, en ikinä. Ja tiesin jo, kuka oli syypää. ”Tapasit Hopen. Siellä juhlissa. Mutta olet silti jättänyt jotain kertomatta, vai mitä?” minä kysyin ääni hieman väristen.

 ”Jep. Tapasin Hopen, tai oikeastaan löysin ja jäimme loukkuun velipuoleni takia. En juossut perääsi kuullessamme ampujasta, vaan lähdin etsimään häntä. Silloin viimeistäänkin tajusin, että Hope on tarkoitettu minulle. Vain minulle. Ja nyt minulla ei ole enää minkäänlaista aikomusta luopua hänestä. Anteeksi”, Leonard kertoi. Ja täytti minut sanoinkuvaamattomalla kateudella. Vihasin Hopea.

 ”TE ETTE TULE IKINÄ SAAMAAN TOISIANNE! Minä pidän siitä huolen! Vaikka se olisi viimeinen tekoni!”, huusin nousten ryminällä seisomaan, herättäen varmasti kaikkien huomion. Mutta minua ei kiinnostanut. Halusin murskata kaiken, mitä Hope piti rakkaana. Niin paljon minä vihasin häntä.

 ”Jehna... Ota nyt ihan rauhassa. Älä tee tätä enää vaikeammaksi. Mieti järkevästi”, Leo vastasi yrittäen hillitä minua. Häntä ahdisti muiden ihmisten hämmästyneet katseet. Mutta minulla ei ollut minkäänmoista aikomusta olla rauhassa.

  ”Älä siinä osoittele sormeasi minulle! Teit pahan virheen, ymmärrätkö!? Jos minä en voi saada sinua, niin ei Hopekaan voi. Teen teidän elämästänne helvettiä!” jatkoin kihisten kiukusta. Saatoin ehkä sanoa juuri jotain, mitä tulisin hieman häpeämään myöhemmin, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Olin liian katkera. Samassa Leonard nousi pöydästä ja tarttui käteeni.

 ”Kuule, joskus elämä ottaa koville. Minä jos joku tiedän sen. Mutta et voi sen takia alkaa riehumaan julkisilla paikoilla näin. Selvitä pääsi kotona, äläkä nolaa minua käytökselläsi!” hän sanoi äkäisen ilmeen kera. Yritti selvästi kääntää kaiken minun viakseni, mitä se ei tietenkään ollut. Hän tässä käyttäytyi väärin! Hän tässä pilasi elämäni olemalla Hopen kanssa! Riuhtaisin käteni pois Leonardin otteesta.

 ”En voi uskoa, että sinä juuri sanoit tuon. Kuule, joskus sinä vielä ryömit takaisin luokseni ja toivot, että ottaisin sinut takaisin. Ja silloin olet myös menettänyt rippeetkin vanhempiesi luottamuksesta. Sinulla ei ole mitään jäljellä, enkä minä aio sanoa sinulle yhtäkään lohduttavaa sanaa. Ja kaikki vain säälittävän rakkaustarinasi takia”, sihahdin niin halveksivalla äänensävyllä, että yllätin jopa itseni.

 Samassa ravintolan tarjoilija oli kävellyt vierellemme. ”Onko teillä täällä joku ongelma?” hän kysyi jokseenkin typerästi, sillä totta kai meillä oli ongelma. Miksi muuten huutaisin täyttä kurkkua? ”Itse asiassa olemme juuri lähdössä. Anteeksi häiriö”, Leonard sanoi täysin hillityllä äänellä.

 Minä lähdin myös melko hillitysti kävelemään pois ravintolasta, mutta sisälläni kiehui. En ollut koskaan inhonnut ketään ihmistä näin paljon. Hope ei ansainnut edes elää. Hän vei minun onneni. Hän ei tulisi koskaan rakastamaan Leonardia niin kuin minä. Iljettävä nainen.

 ”Ja Sera, älä tee mitään typerää. Anna meidän hoitaa itse omat ongelmamme”, Leonard sanoi vielä minulle, ennen kuin kerkisin kadota huoneesta. ”Minä en tee koskaan mitään typerää. Toisin kuin sinä”, vastasin hänelle kylmästi ja kävelin viimeinkin pois kaikkien näiden säälittävien ihmisten näkyviltä.

Minä en todellakaan aikoisi vain tyytyä kohtalooni.

***

...

 ”En voi uskoa, ettet kertonut minulle aikaisemmin. Vielä hetki sitten olit kuulemma päässyt täysin yli Leosta, ja nyt olettekin yhdessä ihan rakastuneina? Ei tässä edes perässä pysy”, Julia valitti tuttuun tapaansa.

 ”Tiedän, tiedän... Reiluna ystävänä olisin kertonut jo. Mutta en minä itsekään meinannut pysyä mukana tässä kaikessa, enkä voi edes vielä käsittää seurustelevani yhtäkkiä Leon kanssa. Mutta jokin outo voima vetää meidät aina takaisin yhteen”, vastasin mietiskellen. Leo oli tällä hetkellä taas kotonaan, mutta minä kaipasin häntä jo. Kummallista, kuinka tunteet vain sisälläni heräsivät uudestaan. Jos ne edes koskaan lähtivät.

 ”Se on sitä todellista rakkautta...” Julia mumahti huokaisun saattelemana. ”Niinpä kai”, äännähdin seuraten sitten taas jotain televisiossa pyörivää surkeaa saippuasarjaa.

 Mutta voisiko kaikki vain oikeasti yhtäkkiä järjestyä? Saisinko Leon kanssa koskaan sitä omaa, onnellista loppua? Minua pelotti. Kaikki tuntui menevän niin nopeasti. Ja kuulemma Serafinakaan ei ollut ottanut suhteemme uutta kukoistusta laisinkaan hyvin, mitä nyt puhelimessa sain Leolta nopeasti selville. Ja samassa oma puhelimeni soi keittiön pöydällä ja kiiruhdin toki nopeasti vastaamaan.

 ”Arinako?” Julia kysyi kääntyen minua kohti. ”Ei... tuntematon”, vastasin kurtistaen kulmiani. Painoin vihreää luuria hitusen epäröiden.

  ”Hope, Hope, Hope...” selkäpiitä karmiva ääni sanoi lähes oitis vastattuani. Marie.

 ”Et sitten pystynyt pysymään poissa rakkaan veljeni kimpusta tämän kauempaa? Se on sääli, koska nyt joudut kantamaan tekosi seuraukset”, Marie tuumasi langan toisessa päässä jotenkin ällöttävän myhäilevästi. Miten hän oli saanut tietää näin nopeasti? Ei kai vaan Serafina olisi oitis mennyt kantelemaan?

 ”Mitä haluat?” kysyin varovasti, sydän pamppaillen. Pelotti riivatusti, mihin nyt joutuisinkaan. Marie oli kuin joku maanpäällinen demoni, jo hänen äänensäkin sai minut varpailleni.

 ”Saat tavata vanhempani, heillä on asiaa. Lähetämme auton hakemaan sinua kotoasi luoksemme, joten valmistaudu vikkelään. Meillä ei ole hirveän kauan aikaa odotella”, tuo myrkyllinen nainen vastasi ja ennen kuin tajusinkaan, puhelu oli loppunut.

 ”No? Kuka se oli? Mitä hän sanoi?” Julia kysyi tietämättömänä siitä kauheudesta, mikä minua tulisi varmasti odottamaan.

 ”Minä olen niiin pulassa”, vastasin huokaisten syvään. Miksi minä edes kuvittelin, että Serafinalle kertominen toisi mukanaan jotain hyvää? Olin liian sinisilmäinen, aina.

---------

Tättärätättäättää, nyt se on ohi. Toi teksti oli pakoittain aika ärsyttävää, toivottavasti ei haitannut lukemista kauheesti. Jouduin lataamaan uuden kirjotusohjelman ja se on kökkö, jotenka niin... Hermo meinasi mennä tän osan kanssa. Ehkä seuraavassa osassa saan asioita korjattua. Osa oli ehkä vähän tylsä, mut kertokaa te toki mielipiteitänne? :)