Heipähei kaikille! Inspis on ollut kauan poissa, eikä se oo vielkään oikein palannu, mutta tässä tää nyt on! Kauan se kesti, monia mutkia mahtui mukaan (kuten liian monen kuvan uudestaan ottamista...) Kiitos kommenteista edelliseen osaan, osasyy siihen että jaksoin pakertaa uuden. :D Toivottavasti jaksatte lukea, osassa on ruhtinaalliset 63 kuvaa! 

***

Päivämme oli alkanut lämpimänä ja kauniina lähtiessämme vanhempieni talolta ajamaan kohti telttailualuetta.

"Tuletko?" kysyin varovasti Leolta. Hän ei vastannut mitään, katsoi minua vain ilmeettömänä. Mies tuntui katuvan lähtöään, koska joutui valehtelemaan vanhemmilleen olinpaikastaan. 

Miten sitten olin onnistunut saamaan Leon tännekin asti? Totta puhuen en tiennyt oikein itsekään. Yksi asia oli kuitenkin varmaa; minä olin kiintynyt häneen. Yritin estää itseäni kiintymästä ihmisiin, koska he pystyivät katoamaan elämästäni yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Olin huomaamattani alkanut pelkäämään myös Leon katoavan ja se pelotti minua. En pystynyt enää katkaisemaan suhteitani häneen, vaikka se varmasti olisikin ollut helpompaa. 

Kaksi viikkoa sitten...

Pian äitini soiton jälkeen päässäni oli alkanut raksuttamaan mahdollisen telttaretken positiiviset puolet. Minulla oli mahdollisuus. Täytyisi siis saada Leo mukaani, voisin yrittää saada häntä muistamaan jotain kolmen päivän ajan. Saattaisin kyetä vielä muuttamaan tapahtumien kulkua. Halusin pyytää anteeksi ja tietää niin paljon enemmän, Leon vanhemmat eivät voineet vain sysätä minua pois hänen elämästään. 

Nyt oli täydellinen hetki. Leon perhe oli viimeinkin kokonaan poissa, lääkäreitä ei ollut paikalla ja itse suunnitelman kohdekin oli tylsistyneen näköinen. Minun täytyisi vain pyytää ja vakuuttaa. Ja sitten, jos kaikki onnistuisi, saada hänet vielä muistamaankin. Helpommin sanottu kuin tehty.

"Kehtaatkin tulla tänne!" Leo karjahti sillä samalla sekunnilla nousten pediltään. Purin alahuultani vaivautuneena. Alku ei ollut paras mahdollinen. "Vanhempani nostavat syytteen sinua vastaan, jos astut vielä askeleenkin eteenpäin!" mies jatkoi silmät leimuten. Suljin oven perässäni kolahtaen kiinni ja astuin rohkeasti lähemmäs. Leon ilme oli tyrmistynyt.

"Tule kahden viikon päästä kanssani telttailemaan!" huudahdin hänelle vastaukseksi tajuamatta edes kunnolla mitä suustani tulvi. Olisi ehkä pitänyt miettiä hieman sanomisiani etukäteen. Leon ilme oli näkemisen arvoinen, hän ei tainnut tietää olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

 "Lupaan kadota elämästäsi, en enää yritä saada sinua muistamaan jotain... mitä ei ollut. Et näe minua enää, jos teet tämän yhden palveluksen!" jatkoin nopeasti, ennen kuin Leo kerkisi sanomaan mitään. Mieleni sopukoista pilkisti toivo siitä, että hän ehkä muistaisi onnettomuuden ja minun ei tarvitsisi toteuttaa sitä, mitä nyt olin lupaamassa. Varmasti olisin selvinnyt vähemmälläkin; olisin vain kertonut äidilleni suhteemme loppuneen ja siinä se (eri asia, olisiko äiti uskonut niin helpolla.) Mutta en halunnut mennä helpoimman tien kautta, olin päättänyt, että Leo tulisi muistamaan. Ja voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä.

Vaikka minua pelottikin, mitä saattaisi käydä, halu kaiken paremmin saamisesta oli kasvanut liian suureksi. Tahdoinkin siis pitkittää yhteistä aikaani hänen kanssaan mahdollisimman pitkälle, vaikka väkisin. Jollakin kummalla tapaa kiintymykseni tuohon mieheen oli muotoutunut pakkomielteiseksi. 

 "Olet joku idiootti, joka töytäisi minut autotielle. Joutaisit vankilaan... Ja silti yrität vielä ehdotella minulle tällaista?", Leo vastasi jollakin tapaa huvittuneena. Huomasin halveksunnan hänen silmistään. Vanhemmat olivat tainneet puputtaaa valheita yllin kyllin pojalleen. Nielaisin kuuluvasti. Mitä olin oikein ajatellut? Pyytää häntä telttaretkelle kanssani ilman mitään järkeviä perusteluja? Tuo Leo oli kumminkin se sama Leo, minkä joskus tunsin. Vaikka en oikeastaan edes ollutkaan koskaan tuntenut Leoa kovin hyvin...

Olisikohan minulla vielä mahdollisuus vakuuttaa Leoa motiiveistani jotenkin? Ei tämä voisi loppua siihen, että mies joutui takiani onnettomuuteen, hänen vanhempansa häätäisivät minut eikä Leo saisi koskaan tietää tapahtuneesta... "Ensinnäkin, sanot ettet kärsi muistinmenetyksestä. Miksi sitten olit niin yllättynyt, kun kuulit minun olevan osallisena onnettomuudessa?" kysyin häneltä keksittyäni jotain järkevää. "Häh?" Leo mumahti, hän ei selvästikään ollut ihan mukana jutussa. Kasvoilleni nousi pieni virnistys.

"Niin! Et muista koko onnettomuutta. Et muista, miksi jouduit siihen. Et muista minua", lausuin murskaavat sanat. Hahah, kiinni jäi! Tämä ei silti ollut vaikein osuus, ei laisinkaan. Nyt täytyisi vielä saada hänet mukaani, kuulostamatta kuitenkaan täydeltä sekopäältä. 

"E-entä sitten? Ei minulla ole siltikään mitään syytä lähteä kanssasi jollekin retkelle!" Leo tuhahti ärtyneenä. Tunsin saaneeni jonkinlaisen etulyöntiaseman, mutta se ei riittänyt. "Tajuatko, Leo? Perheesi mustamaalaa minua. Miksi ihmeessä olisin töytäissyt sinut autotielle? Ja sitten vielä pyörisin täällä luonasi neuvottomana?" jatkoin saarnaani määrätietoisena.

"Minun vanhempani luulevat meidän seurustelevan", pamautin äkkiä ja sain muutettua Leon ilmeen jokseenkin hämmentyneeksi. "Siinä on yksi todiste siitä, että olet joskus tuntenut minut. Tule kanssani kolmeksi päiväksi, niin näet. Jos et siihen mennessä tunne mitään, muista mitään tai halua olla enää tekemisissä kanssani, päästän sinut menemään enkä enää ota yhteyttä sinuun. Kunniasanalla."

***

 Iltaa kohden lämpötila oli viilennyt reippaasti. Nyt, keskiyöllä oli jo aika hyytävää. Olimme kaikki joutuneet vaihtamaan astetta lämpimämpiin vaatteisiin.

 Leo oli vältellyt minua koko päivän kuin jotain kuolaavaa hirviötä. Tämän huomasi esimerkiksi vanhempieni hieman ihmettyneissä ilmeissä, kun istuimme mieluiten vähintäänkin kaksi metriä kaukana toisistamme - tai siis Leo istui. 

 "Miten sen teltan kanssa sujuu?" äiti kysyi sytyttäen samalla retkinuotiota hetkelliseksi lämmikkeeksi. Minua ärsytti, tällaisina hetkinä minun ei annettu koskaan auttaa. Isä kohteli minua yhäkin kuin kukkaa kämmenellä, eihän hän tiennyt mitä kaikkia vaikeuksia olin kerinnyt jo kokemaan. Leo taas ei halunnut tehdä mitään, lupaavaa. Jos en saisi häntä muistamaan pian, joutuisin oikeasti katoamaan miehen silmistä. Liikaa oli tapahtunut, pelkäsin vain etten pystyisi siihen enää. Mutta Leo inhosi minua ja teki tämän varmasti vain päästäkseen minusta eroon.

 "No, tämäkin on nyt nukkumavalmis!" isäni puhisi nauraen ja sulki teltan vetoketjun. Leo oli koko tämän ajan istunut törkeästi tukillaan, eikä ollut tehnyt elettäkään auttaakseen isää. Hänen vastahakoisuutensa täällä oloon aivan paistoi miehen mitäänsanomattomasta, kylmästä katseesta ja tahallisesta laiskuudesta. Minua suututti väkisinkin, miksi edes vaivauduin tähän, ei Leo muistaisi mitään tuolla asenteella. Hän oikeasti vihasi minua. Mutta mikä kumma oli saanut miehen edes suostumaan tänne asti?

 "Onhan meillä vielä yksi varateltta, mutta tietenkin nuori pari nukkuu samassa!" isä lisäsi hymyillen. Samassa teltassa...? Leo säpsähti järkytyksestä seisomaan.

 "Minä en todellakaan aio viettää yötäni samassa teltassa tuon idiootin kanssa", Leo vastasi tuimana isälleni ja sai kaikkien ilmeet muuttumaan hetkeksi järkyttyneiksi. Nukkumisjärjestelyt olivat kokonaan jääneet muistamatta! Olin saanut Leon lupaamaan, että hän esittäisi edes hieman lempeää minua kohtaan, jotta vanhempani eivät epäilisi. Jos Leo ei kolmanteen päivään mennessä muistaisi, katoaisin hänen elämästään.

Mies tuntui olevan varma siitä, että ei tulisi edes löytämään mitään kadotettua menneisyydestään.  Nyt kun tarkemmin ajattelin, eihän Leolla ollut mitään estettä olla kertomatta kaikkea vanhemmilleni. Hän voisi tivata heiltä totuutta kaikesta ja sanoa, ettei edes tuntenut minua. Minä hetkenä hyvänsä rakentamani uskottava tarina voisi murentua. Oli toimittava nopeasti. Oli ihme, että Leo ei ollut särkenyt kaikkea vielä.

 "Ahahhaah! Leo se osaa sitten vitsailla!" huudahdin nopeasti hypättyäni pöydän päältä alas. Äitini yritti nauraa hieman mukana, vaikkakin Leon jäätävyys ei paljoa tilaa vitsailulle jättänyt.

 "Tuleppas kultaseni tuonne takavasemmalle hetkeksi..." kihersin hampaideni välistä ja retuutin Leon mukaani. Oli pakko tehdä muutama asia selväksi. Käveltyäni hyvän matkaa kauemmas pysähdyin ja vilkaisin miestä lähinnä vihaisena. Vanhempani olivat jääneet toljottamaan meitä ihmeissään.

 "Oliko sinun ihan pakko tehdä tuo?" sähähdin Leolle. Mielestäni minulla oli kaikki oikeus raivota hänelle nyt. Tuntui hyvältä päästää vähän höyryjä ulos.

 "Ja mitä ihmeen valheimperiumia sinä yrität pitää yllä?" mies vastasi saaden minut hätkähtämään. Jostain syystä luulin, että olisin saanut vaahdota enimmäkseen yksin. Hän alkoikin kääntämään asioita minua vastaan. "Eikö sinua hävetä valehdella vanhemmillesi näin? Säälittävää", Leo jatkoi kylmän katseensa kera.

 "Sinä tässä olet säälittävä. Käytöksesi tuolla oli suoraan sanoen ala-arvoista!" intin takaisin. Totta puhuen Leon sanomana tämä kaikki valehtelu hyväuskoisille vanhemmilleni ei tuntunutkaan enää laisinkaan hyvältä. 

"Katso peiliin. Ala-arvoista on käyttää toisia hyväkseen näin. Menen kertomaan heille, kuinka asioiden laita oikeasti on ja häivyn täältä", Leo puuskahti astetta vihaisempana. Ei, ei ja vielä kerran ei. Olin liian pitkällä. Miksi asiat aina kääntyivät minua vastaan? En voinut mitään jostakin tietään raivaavalle raivolleni.

 "Sinä tämän aiheutit, okei!?" sihahdin naama punoittaen. En voinut sanoilleni mitään, ne vain ryöppysivät ulos huuliltani. "Kaikki on sinun vikasi! Sinä keksit sanoa vanhemmilleni, että seurustelemme! Sinä muutit talooni asumaan, ilman että edes kysyit mielipidettäni!" 

Tajusin mokani liian myöhään. "Unohda tuo, jooko?" kysyin varovasti, vaikka tiesinkin pyyntöni olevan turha. Leon ilme kehittyi järkyttyneestä hämmentyneeseen. Hän kurtisti kulmiaan, en voinut lukea enää miehen kasvoilta hänen mielenliikkeitään.

  Enkä varsinkaan voinut jäädä tuijottelemaan Leon reaktiota. Täytyi päästä pois, taas kerran.

 Tunsin itseni idiootiksi. Kuinka monta kertaa minun täytyi oppia kantapään kautta, että kiihdyspäissään ei kannattanut mennä sanomaan ihan kaikkea?

 En pystynyt lopettamaan juoksemista, halusin rankaista itseäni. Olin juuri demonstroinut kuinka ei kannata tunteitaan tunnustaa. Vaikka olinkin juossut melkoisen pitkälle telttapaikastamme, pidin silti hieman silmällä minne juoksin. Olisi entistä hävettävämpää mennä vielä eksymään pimeään metsään. En halunnut muistuttaa lopullisesti jonkun surkean draamasarjan epätoivoista naista.

 Pitäisiköhän pysähtyä, hengähtää hetkeksi ja kehitellä suunnitelma jatkosta? Kuinka käyttäytyisin Leoa kohtaan palatessani? Hoipperoin eteenpäin mudan ja hiekan sekoittamalla tiellä. Yllättäen joku kiskaisi minua vasten tahtoani maata kohti.

 Miten näin voi edes käydä? Olin huomaamattani horjahtanut puunjuureen ja kaatuisin jonkun kohtalon oikun takia juuri siihen suuntaan, mihin ei kannattaisi. Maa allani katosi, enkä voinut tehdä mitään. Pystyin vain katsomaan, kuinka näkökenttäni muuttui loputtomista puista kirkkaaksi tähtitaivaaksi. Huuliltani pääsi kimeä huuto, jonka avittamana lähdin tippumaan alaspäin.

Tämä ei selvästikään ollut minun päiväni.

***

Leo

Jehna. Miksi sen typerän naisen piti ensimmäisenä puhua täyttä siansaksaa minulle, lähteä karkuun ja sitten vielä viipyä huolestuttavan kauan metsikössä? Kello oli sentään jo puoli kaksi yöllä ja hänen takiaan jouduimme kaikki valvomaan! Minua nukutti.

En ollut yhtään huolissani... Ainoastaan hieman ihmeissäni kaikesta! Hän rakastaa minua? Ehkäpä Hopella oikeasti viirasi päässä, niin sen täytyi mennä. En vain kyennyt muistamaan mitään, joka varmistaisi minua edes hieman siitä, että tuntisin hänet. Ehkä koko tämä perhe oli hullu! Jospa olin joutunut jonkun salaliiton uhriksi?



"Hope on ollut liian kauan yksin metsässä. En todellakaan tiedä, mitä oikein sanoit saadaksesi hänet olemaan näin kauan poissa. Tämä ei ole normaalia", Hopen äiti sanoi keskeyttäen minut pohdinnoistani. "Me lähdemme etsimään vasemmalta puolelta metsää. Mene sinä oikealle. Jos Hopea ei näy, kutsumme poliisit", viereinen mies sanoi. En muistanut hänen nimeään. Nousin kolistellen tuoliltani.



"Ei, ei, ei! Mistä minä muka häntä etsisin!? Oli Hopen oma vika lähteä! En ole vastuussa mist-", aloitin ärtyneenä, mutta äkillinen huimaus muutti suunnitelmiani. Muisto iskeytyi aivolohkooni kuin salama kirkkaalta taivaalta.

"Minä olen tietenkin Hopen poikaystävä!"



Mieleni täytti samanaikaisesti järkytys, katumus ja lukematon määrä monia, erilaisia sekavia tunteita, joita en pystynyt hallitsemaan.



Muistin muutamassa sekunnissa jokaisen kadonneen palasen onnettomuuttani edeltäneestä ajasta.

"O-onko kaikki hyvin? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen", Hopen äiti tokaisi saaden minut säpsähtämään. Mieleni oli yhtä sekasotkua, mutta yhdestä asiasta olin varmistunut.



 "Menen löytämään Hopen..." mutisin hiljaa ja lähdin juoksemaan siltä seisomalta sankarillisesti kohti tuntematonta.

***


Hope
....



En ikinä pystyisi kiipeämään ylös tällä jalalla. En myöskään pystynyt etsimään muita mahdollisia reittejä takaisin.



Olisin halunnut itkeä, mutta sekään ei auttaisi minua mitenkään. Kännykkäni oli telttojen luona. Kukaan tuskin kuulisi, jos huutaisin apua. Mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä? Minua seurasi huono onni, viimeistäänkin nyt ymmärsin sen. 



Tämän huonompaa tilannetta tuskin pystyi enää olemaan. Oliko viimeinkin oikeutettua rypeä itsesäälissä? Minut löydettäisiin luultavasti aamulla. Vanhempani olisivat soittaneet poliisit ja metsiä kartoitettaisiin. Jos minua ei löytyisi, nimeni julkaistaisiin lehdessä ja tuntomerkkejäni jaeltaisiin ympäri kaupunkia. Tiesin kyllä, että tällaisia kauhukuvia ei kannattanut luoda. Mutta mitä muuta pystyin tekemään? Olin naulittu paikalleni.



Toivoin elämäni olevan kuin draamasarja, jossa lopulta kaikki päättyy hyvin. Että tuosta himskatin puskasta putkahtaisi elämäni mies, joka kantaisi minut takaisin ja puhaltelisi kipeää jalkaani.



Pensaasta kuului rasahdus. Villipeto? Se tästä vielä puuttuisikin, minut söisi elävältä karhu. Kuulin kumminkin jotain aivan muuta kuin vihaisen karjahduksen. Kuulin sen, mitä eniten toivoin. Se tuntui utopistiselta pelkkänä ajatuksenakin."Hope!" Leo huudahti kuulostaen pakahtuneelta. Minun oli pakko kohottaa katseeni tulijaan.



"Mitä ihmeessä päädyit tänne? Tipuitko?" mies kysyi nopeasti. Katsoin häntä varovasti. Mitä nyt tapahtuisi? Miten Leo edes löysi tänne? En kerinnyt edes vastata mitään, kun hän juoksi jo luokseni ja teki jotain, mitä en olisi osannut aivan heti odottaa.



Ennen kuin tajusinkaan, Leon kasvot olivat muutaman senttimetrin päässä omistani. Se oli oikeastaan pelottavaa, koska jos olin ymmärtänyt oikein, hän ei edes tuntenut minua. "Minä muistan nyt", Leo kuiskasi lähetellen kylmiä väreitä kehossani. Tilanne ei tuntunut realistiselta.



"Mu-muistat mitä?" minä änkytin vastaukseksi, uskaltamatta ottaa katsekontaktia. Se oli varmastikin typerin kysymykseni pitkiin aikoihin. En vain uskaltanut toivoa, että Leo oikeasti muistaisi sen mitä luulin.



"Tämän", Leo vastasi ja painoi huulensa omiani vasten. Hän varasti ensisuudelmani, enkä edes ollut varautunut. 



Sillä hetkellä pystyin kumminkin ajattelemaan vain, kuinka mahdottoman onnekas olin.



Ja kuinka paljon tätä halusinkaan...

 
 Sen pienen hetken aikana pimeässä metsässä pelkoni katosi kokonaan.

----------------------------------------

Nonni! Mitäs tähän voisi sanoa loppukommentteja... :D Suudelmakohtaus oli vaikea, huhhuh vaan. Pelkäsin, että kaikki pitää tätä osaa ennalta-arvattavana, siirappisena yms, mutta oli vaan pakko tehdä alkuperäsen kaavani mukaan. Rakastan muuten lavastaa romanttisia kohtia.... Mutta mitäs te piditte?