Päiviä taas kaikille. Tän osan mä sain nopeasti ulos, seuraavasta en olis niinkään varma. Se tulee olemaan haastavampi. :D Mutta ei vielä kannata mennä sinne asti, menkääpäs nyt lukemaan ja kommentoimaan tätä osaa! Anteeksi muuten, että tokassa kohtauksessa ei näy lasinsiruja. Tässä osassa on sitten muutes ruhtinaalliset 51 kuvaa. :)

***

Istuin taas kerran olohuoneeni sinertävällä sohvalla.

Uskomatonta, että odotin miestä talooni. Kaiken lisäksi tuon miehen puhelin lepäili yhä pöydälläni, minulle ei siis voitu ilmoittaa yhtään uuden kämppikseni tulosta. Oli kulunut jo varmaan kolme tuntia siitä, kun Julia uusien ystäviensä kanssa lähti talostani ärsyttävä virne naamallaan. Miksi heidän piti tulla juuri tämän päivän aikana?

Olin siivonnut pintapölyjä, kunnostanut kaappieni sisältöä ja jopa pudistellut lakanoita. Minä oikeasti mietin, kuinka hyvin se typerä ihminen tulisi elämään täällä. En ollut sentään pynttäytynyt itse, vaan päätin näyttäytyä rennoissa kotivaatteissa. Ja jopa ilman piilolinssejä. Julia tappaisi minut, jos saisi tietää.

Viimein ovikello pärähti, samaan aikaan sydämeni kanssa. Jostain syystä minua jännitti kamalasti. Pakottauduin ylös sohvaltani ja astelin ovelle lähinnä hipsien. Miksen vain huutanut, että ketään ei ole kotona? Tai vaikka heittänyt sitä typerää puhelinta Leon pärställe ja paukauttanut sitten ovea kiinni? Väänsin ovenkahvaa ja päästin vieraan sisälle.

"Moi..." mumahdin varovasti ja annoin tilaa hänelle kävellä peremmälle. Leo sulki oven perässään ja pysähtyi sitten eteiseen.

Jostain syystä Leo katsoi minua tarkkaan. Vähän liiankin tarkkaan minun makuuni.

"Mitä nyt?" kysyin ääni hävettävästi särähtäen. Miksi sain osakseni kamalan tuijotuksen heti ensimmäisen minuutin jälkeen? Yhtäkkiä Leo pärskähti ja kääntyi nopeasti pois minusta.

"Na-nauratko sinä!?" huudahdin sitten pöyristyneenä. Pian hämmästykseni muuttui kumminkin ärsytykseksi. "En", Leo vastasi rykäisten. 

Kurtistin kulmiani. "On todella säälittävää nauraa toisen ulkonäölle, varsinkaan silmälaseille", tokaisin omasta mielestäni hyvinkin fiksusti. "Kuinka joku voikaan olla niin sydämetön..." Leo huokaisi mukamas sympatiaa tuntien. Katin kontit. "Seuraa", minä kivahdin ja lähdin kävelemään kohti keittiötä.

"Pidän sinulle nopean esittelykierroksen, ettet vain eksy", jatkoin hieman ivallisesti. "Ei kai Hope vain suuttunut?" Leo naurahti ja sai minun sisälläni kiehahtamaan vielä pahemmin. Uusi asuintoverini ei selvästikään pitänyt tilanteesta minua enempää. 

"Tässä on siis keittiö", sanoin sitten kohdistaen sormeni huoneen suuntaan. "Ihan kiva", Leo kommentoi ja silmäili hetkisen osoittamaani. "Ja ei, sinä et saa käyttää tätä vapaasti!" kielsin sitten jyrkästi ja sain miehen kulmat kohoamaan.

"Minä kokkaan, jos kokkaan. Saat korkeintaan hakea jääkaapista jotain", jatkoin tomerasti ja astelin kohti seuraavaa huonetta. "Arvatenkin", Leo huokaisi. Minä en todellakaan päästäisi häntä helpolla, kun kerran tällaisessa epämiellyttävässä tilanteessa olin.

 Avasin asuntoni toisen makuuhuoneen oven nautinnollisen hitaasti. "Nukut täällä", totesin huvittuneena ja annoin tilaa Leolle. "Et ole tosissasi", hän sanoi mutristaen suutaan selvästi pettyneenä.

 "Ei millään pahalla, mutta tämä on vähän... karu", mies tuumasi vilkuillen huonetta. "Kuvittelitko muka, että ostaisin jonkun priimasängyn sinulle kolmen kuukauden ajaksi? Joillakin ei ole edes tätä, olisit tyytyväinen", vastasin säälimättömästi. Totta puhuen en suostuisi itse nukkumaan juuri tarjoamassani makuupaikassa, patja oli ohut, peitosta puhumattakaan. 

"Selkäni tulee olemaan kuollut tämän jälkeen..." Leo huokaisi pudistellen päätään. Suupieleni kohosivat väkisinkin ylöspäin. "Aina ei saa mitä haluaa."

Käännyin hetkeksi seuraavan oven suuntaan. "Tuossa on kylppärisi, sitä saat käyttää vapaasti. Minun huoneeni ja vessani ovat kauempana, mutta sinne sinulla toivottavasti ei ole mitään asiaakaan."

"Eli, tervetuloa kotiini", toivotin sitten hymyillen. Minua oikeasti hymyilytti, ehkäpä Leolle tuottamani ahdinko tai sitten vain vapautuneempi mielentila. "Kiitos..." hän huokaisi aika mitäänsanomattomasti.

***

Kello läheni kahta yöllä.

Minun asuntoni oli ollut pimeänä jo jonkin aikaa. 

Ei ollut silti sanottua, että nukahtaisin nopeasti. Huoneessa oli tuskallisen kuuma ja kurkkuani kuivasi. Peitto ei tullut kysymykseensään. Hetken pyöriskeltyäni minun oli pakko avata silmäni. 

Tästä ei tulisi yhtään mitään ilman juotavaa.

Niinpä minä lähdin sitten laahustamaan pimeässä asunnossani kohti jääkaappia. Minulla oli järkyttävä pimeänpelko, mutta silmissä leijuva väsymys piti mieleni kiinni olennaisessa.

Lasillinen puhdasta lähdevettä tekisi terää kelle tahansa.

 "Missä se nyt taas olikaan?" mumisin itsekseni ja väsyneillä silmilläni yritin löytää lähdevesipulloa. Puuha oli oikeasti vaikeaa ilman kunnollista valaistusta väsyneiden silmien kera!

"Olen ihan varma, että pistin sen tänne..." jatkoin yksinpuheluani ja silmäilin jääkaapin hyllyjä. Viimein kirkasta nestettä sisältävä putelo osui näköpiiriini. 

Kaadoin vettä lasiin ja suljin samalla jääkaapin oven. Viimeinkin saisin kurkustani alas jotain raikasta! Kohotin lasin huulilleni ja valmistauduin juomaan.

Yhtäkkiä kylmä, nihkeä käsi laskeutui olkapäälleni. "Pöö", Leo sanoi ja sai minut reagoimaan hyvin häpeällisesti.

Kirkaisin kuin jokin harakka pimeässä metsässä. Lasi lipsahti käsistäni lattialle.

Totta kai sain myös mojovat naurut osakseni. Kuka nyt sellaisia osaisi pidätellä?

Kiehumispiste oli nyt virallisesti ylitetty. Käännyin aiheuttajaa kohti tulenlieskat silmissäni.

"Oliko tuo sinusta jotenkin hauskaa, häh!?" lähinnä kiljaisin Leolle. Olisin voinut vaikka motata, ellen yhtään kunnioittaisi edessäni seisovaa typerystä. Hän katsoi minua viattomasti. Ja miksi ihmeessä tuo mies liikusteli minun asunnossani puolialastomana?

"No jaa... Olihan se ihan. Näytti hauskalta kun vedet pärskähtivät housuillesi", Leo tuumi ja katsoi minua sitten hitusen hymyillen. Nyt meni hermo.

Vedin naamalleni vihaisimman ilmeeni. "Ei ole kauaa, sillä SINÄ siivoat!" karjaisin kuin mikäkin leijona ja astelin tapahtumapaikalta kauemmas. "Hope hei..." Leo mumahti ja katsoi minua. Nyt ei heruisi armoa.

"Jos tuo lätäkkö ei ole aamuun mennessä kadonnut, häivyt täältä yhtä nopeasti kuin tulitkin", julistin tuomioni tomerasti ja annoin Leolle vielä yhden, säälimättömän katseen. Kuka nyt oli pomo? "Hullu, rauhoitu nyt vähän", hän vastasi selvästi hämillään. Syytä olikin.

"Jehna..."

***

 Aamun tultua sadepisarat ropisivat ikkunoita vasten. Säätiedotuksessa olikin kyllä luvattu täksi viikoksi viilentävää sadetta.

 Minä kuuntelin luonnon ääniä syöden melko epäherkullista mikroateriaa.

 Käänsin hetkeksi katseeni keittiön suuntaan. Totta puhuen minua hieman hävetti. Olin viime yönä käyttäytynyt kuin vaihdevuosista kärsivä keski-ikäinen. Leo oli siivonnut sotkuni ja lähtenyt vähin äänin paikalta minun jatkettua pyöriskelemistäni sängyssä. En kehdannut ottaa lisää juotavaa. Pitiköhän uusi kämppikseni minua jotenkin kajahtaneena? Miten yhteiselostamme voisi ikinä tulla mitään?

Ajatukseni keskeytti huoneestaan hitaasti lipuva henkilö. "Huomenta", Leo huokaisi hiljaa. Hän taisi olla todella väsynyt. "Ensimmäinen yö ja nukuin ehkä tunnin..."

 "Hitsi, sataako siellä?" mies kysyi päästyään ikkunan eteen. En voinut estää pieniä omatunnon pistoksia mahanpohjassani. Kuinkakohan kauan hän oli joutunut valvomaan takiani?

Siirsin nopeasti katseeni takaisin herkulliseen aamiaiseeni. "Alkoi jossakin aamukuuden tienoilla", vastasin lyhyesti ja haarukoin porkkanoita suuhuni. Leo nyökkäsi ja käveli luokseni haukotellen.

"Taidat olla yhä vihainen, vai kuinka?" hän kysyi tunnustellen mielentilaani. Taisi pelätä, että räjähdän taas raivosta. "Mistä niin päättelet?" mutisin suu täynnä ruokaa.

"Se oli vain harmiton pila... Ja minähän siivosinkin", Leo naurahti. Yrittikö hän kenties piristää minua? Olisin vastannut jotain vähemmän hauskaa takaisin, ellei kännykkäni sointi olisi kuulunut olohuoneesta.

"Menen vastaamaan tuohon puheluun..." huokaisin syvään ja nousin tuoliltani. "Oletko ylpeä minusta?" Leo ehti kysymään ennen katoamistani. Kuin pikkulapsi. "Joo, todella ylpeä", tuumasin muutakaan keksimättä.

Sain nopeasti puhelimeni hyppysiini. Soittaja oli tuntematon. Normaalisti en vastaisi, mutta olin ilmoittautunut jo niin moneen työhaastatteluun, että mahdollisten ilmoitusten takia minun oli pakko.

"Haloo? Hope May puhelimessa", vastasin viralliseen sävyyn. "Hei kulta! Anteeksi, että soitan tällaisesta numerosta, mutta lainaan juuri ystävättäreni kännykkää! Isäsi pelaa matopeliä omallani, heheh!", naisääni naureskeli toisessa päässä. Ei ollut kovin vaikeaa arvata, kuka oli kyseessä.

"Äiti... syön tässä juuri aamupalaa, onko sinulla jotain tärkeämpääkin asiaa, vai soitatko vain rupatellaksesi? Voisin soittaa myöhemmin uudestaan..." kysyin häneltä vilkaisten välillä Leoa. 

"Itseasiassa on", äitini vastasi yskähtäen. "Isälläsi on työkeikka siellä päin ja ajattelimme, että voitaisiin tulla sinne pariksi päiväksi. Siellähän on aina yksi huone avoinna, heh!"

"Ai siis tänne? Meille?" minä kysyin kauhun vallassa. Tästä en selviäisi.

------------------------------------------------------

Ja näin on osa valmis! Saa nähdä pidittekö vai ette, kommenttia ois ihana saada. :) Hopen vaikeudet sen kun jatkuvat.