Oottehan ylpeitä musta, oottehan? :D Mä harvoin enää jaksan tehdä samassa kuussa kahta osaa, mutta nyt jostakin kumman syystä skarppasin ja kuvasin ihan supertahtia. Jotenkin tuntuu, että se näkyy kuvien laadussa... Toivon kovasti että näin ei kummiskaan ole ja kuvittelen tän omassa päässäni. :P Mutta lukekaa ja kertokaa minulle! 43 kuvaa muutes luvassa.

***

Ajantajuni oli kadonnut kokonaan.

Minulla ei ollut minkäälaista havaintoa siitä, kuinka kauan olimme istuneet tässä kylmällä kaakelilattialla, puhumatta juuri sanaakaan toisillemme. Ehkä vartti? Vaiko sittenkin tunti?

Oli yllättävän haastavaa avata yksi vaivainen ovi. Leo oli kyllä kerran ehdottanut ihan tosissaan, että lähtisimme täältä hyvin ahdistavaksi käyneestä vessasta. Mutta kumpikaan meistä ei voinut olla varma ampujan olinpaikasta. Emme voineet ottaa riskejä.

"Hope..." Leo äännähti hyvin pitkän ja vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen. Katsoin häntä varovasti. 

"Olen tässä ajatellut. Niin kuin varmasti sinäkin. Sinua ja minua... Meitä", hän aloitti hitusen kangertelevasti, mutta sai kumminkin sydämeni pompahtamaan varmastikin kurkkuuni asti. Oliko tämä Leon käsitys sopivasta ajankohdasta tällaiselle? Hän sai aina sanoillaan ja teoillaan minut niin hämmennyksiin.

"Mitä ajat takaa?" kysyin yksinkertaisesti ja moitin samalla itseäni pääni sisällä typerän kuuloisesta kysymyksestä. Kuulin Leon nielaisevan. Hän avasi suunsa minun sydämeni pamppaillessa taas turhan kovaa. Mutta sitten ovi lennähti auki.

Odotin jo pahinta, mutta onneksemme kaksi poliisia ilmestyi ovesta sisään. Kaikki pelkoni hälveni oitis, vaikkakin harmitti riivatusti heidän ajoituksensa. Vain muutama minuutti, ja olisin saattanut kuulla jotain mullistavaa. Helpotuksen aalto levisi siltikin koko kroppaani. 

"Syyllinen on saatu kiinni. Te olette nyt turvassa", poliisi sanoi kääntäen sitten katseensa nopeasti Leoon. "Te olette käsityksemme mukaan Leonard Wood? Voisitteko tulla mukaamme, kysyisimme muutaman asian?" hän jatkoi muodollisesti. Katsoin Leoa ihmeissäni. Hän katsoi minua takaisin vähintäänkin yhtä ihmeissään.

"Juuri nytkö?" Leo kysyi poliisilta nousten pystyyn. Poliisi nyökkäsi vastaukseksi, samalla kun toinen poliiseista viittoi minutkin seisomaan. Miksi Leo joutui kuulusteltavaksi, kun minä kaiken todennäköisyyden mukaan pääsisin nopeasti lähtemään pois täältä?

Kerkisimme vaihtaa vain pienen, nopean katseen ennen hänen lähtöään. Ja jouduin taas totuttautumaan siihen ajatukseen, että en tuskin näkisi tuota miestä enää uudestaan.

***

"Olen ihan hirveän pahoillani", Julia niiskutti halaten minua jo varmaan kolmatta kertaa. Osasin enää vain naurahtaa hänen höpsöydelleen. Naisraukka oli saada sydänkohtauksen kuultuaan minulta puhelimessa tapahtuneesta. Hän oli rynnännyt tänne heti seuraavana päivänä. Arinakin oli melkein välittömästi soittanut ja pyydellyt anteeksi miljoona kertaa. 

"En tiedä mitä tekisin, jos sinulle olisi käynyt siellä jotain. Annathan minulle anteeksi? Ei olisi ikinä pitänyt pyytää sinua lähtemään sijastani", Julia jatkoi melkein kyynelehtien. Olin iloinen omistaessani tuollaisen ystävän. Tällaisissa tilanteissa minulle tuli niin kovin tärkeä olo.

"Olen antanut jo. Ethän sinä voinut tietää, että näin kävisi. Olisin hullu syyttäessäni tapahtuneesta sinua", minä vastasin niin lohduttavasti kuin vain kykenin. Totta kai olin vielä hieman shokissa eilisen välikohtauksesta, mutta ampujan sijasta mielessäni pyöri joku ihan muu. Ja se jos mikä oli ahdistavaa. En ollut kertonut Leosta Julialle. Olin oikeastaan jättänyt kaikki pahimmat yksityiskohdat pois...

"Mikäli käsitin oikein, voittajille kerrotaankin vain puhelimen välityksellä? Mikä sääli, että hieno juhla menikin pilalle", Julia jatkoi vaikuttaen taas onneksi enemmän omalta itseltään. "Onkohan meillä vielä mahdollisuuksia voittaa?" hän kysyi vielä miettivän näköisenä. Naurahdin ja lähdin kävelemään keittiötäni päin.

"Mennään nyt vain syömään se marjapiirakka. Ja saat kertoa niistä treffeistäsi, niistä minä haluan kuulla", ehdotin Julialle hymyillen. Hän hymyili takaisin ja lähti kävelemään kanssani kohti herkullista leipomustani.

***

...

Pitkä työpäivä oli viimeinkin pulkassa. Olin tehnyt kaiken maailman hanttitöitä ties kuinka kauan. Inhosin olla viimeinen ihminen kaupassa ja jäämään tietynlaiseen vastuuseen kaikesta. Tarkistin vielä tapani mukaan, että kaikki valot olivat sammuksissa ja lähdin sitten kävelemään ulko-ovea kohti. Viimeinkin kotiin. Jouduin tietenkin ensin kävelemään bussipysäkille ja odottelemaan vartin verran, mutta se nyt oli pikku juttu. 

Mutta miksi ovella seisoskeli mies, joka kaiken lisäksi tuijotti suoraan minua kohti? 

Olisin ollut aikalailla kauhuissani, ellen olisi tunnistanut tulijaa Adamiksi. Väänsin kasvoilleni väsyneen hymyn ja kiiruhdin hänen luokseen.

Oven lukittuani vilkaisin miestä hieman hämmentyneenä. "Joten... minä sinä teet täällä? Ja tähän aikaan?" päätin kysyä häneltä. Tapasimme joskus esimerkiksi postia hakiessamme, mutta Adam harvoin tuli varta vasten minun takiani johonkin.

"Kävin kyllä aluksi koittamassa ovikelloasi, mutta et selvästikään ollut kotona. Joten arvelin sinun olevan vielä töissä. Katsos kun olen todella tylsistynyt ja kaipaisin seuraa, niin ajattelin jos mitenkään haluaisit lähteä kanssani vaikka baariin?" Adam selitti yhteen pötköön. Kurtistin kulmiani.

"Olen toki otettu tarjouksestasi, mutta tajuatko yhtään, kuinka väsynyt olen?" kysyin häneltä huokaisten. Tiesin, että hän odotti minun vastaavan kyllä. Hän odotti minulta paljon, paljon enemmän. Mutta en jaksanut edes esittää kiinnostunutta. Adam lähestyi minua pari askelta.

"Jos pyydän oikein, oikein nätisti? Edes hetki!" hän kysyi uudestaan. Minä olisin halunnut hermostua. Tämä oli nyt aivan väärä aika.

"Kuule... Joku toinen päivä sitten, okei? En millään jaksa viihdyttää nyt ketään", totesin sokeroitu hymy naamallani ja olin jo valmiina lähtemään, kunnes Adam teki jotain melko odottamatonta.

"Yrittäisit edes pitää minusta vähän enemmän", Adam sanoi ja yritti tunkea huuliaan omiani vasten. Minulle tuli oitis mieleen eräs tapahtuma kauan aikaa sitten. En halunnut tämän menevän näin. Tunsin toimintojeni jollakin tapaa lamaantuvan.

Mutta elämäni oli täynnä odottamattomia käänteitä. Ja jotkut niistä onneksi osuivat harvinaisen sopiviin tilanteisiin. 

 "Päästä Hope irti", Leon kolkko ääni sanoi kauempaa. Adam päästi minut äkisti otteestaan. En halunnut uskoa tulijan olevan juuri Leo. Miten se mitenkään oli mahdollista? Tämähän meni kuin jossain oikein kliseisessä draamasarjassa.

 "Ja kukahan sinä luulet olevasi?" Adam kysyi astellen Leon eteen. Minä tunsin itseni hyödyttömäksi. Kuinkakohan monta kertaa Leo oli pelastanut minut pinteestä? Nytkin osasin vain katsoa olkani taakse ja ihmetellä.

"Sellainen, kenen kanssa et halua joutua tekemisiin. Mene nyt siitä, ennen kuin suutun oikeasti", Leo vastasi ilmeettömänä. Ja jostain kumman syystä Adam totteli. Lähti kävelemään pois, mutta mielenosoituksellisesti tuuppasi Leoa ohittaessaan hänet. 

Mitä minun nyt kuului sanoa, saatikka tehdä? Sanoa kiitos? Ja miljoonannen kerran: mitä ihmettä Leo teki täällä? 

"Mennään teille. Minulla on asiaa", Leo tuumasi lyhyesti. Miten olisinkaan voinut kieltäytyä.

***

Absurdia, niin kovin absurdia. Leo istui minun sohvallani, minun vieressäni kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen. Vaikka me molemmat olimmekin muuttuneet monella tapaa, niin silti kaikki tuntui niin tutulta ja hyvältä. Toki minua jännitti kamalasti.

"Miksi menit muuttamaan? Pidin enemmän vanhasta kodistasi", Leo mumahti hetken hyvin tuskallisen hiljaisuuden jälkeen. 

"Tarvitsin muutosta... uusia tuulia", vastasin kierrellen, hieroen suuni seutua tietämättä ollenkaan miten olla. 

"Minä asun nykyään vanhempieni talolla, siellä kaupungin 'paremmassa' puoliskossa. He luulevat minun olevan tällä hetkellä Seran luona, mutta... Minun oli pakko saada tavata sinut Hope. En tiennyt missä olisit, joten suuntasin automaattisesti kaupalle. Olin ihan varma, että olisi jo liian myöhä, mutta sitten näin sinut ja sen miehen", Leo kertoi ihmeen avoimesti. Tunsin jään välillämme hiljalleen sulavan. 

"Minun ja Adamin välillä ei ole sitten yhtikäs mitään. Tai no, hän ehkä luulee niin. Mutta ei ole!" kiirehdin sanomaan nopeasti. En halunnut Leon saavan väärää käsitystä.

"Niinkö? Se on hyvä kuulla", Leo totesi ja väläytti hetken jotain hymyn tapaista kasvoillaan. Jäin tuijottamaan miehen naamaa häpeällisen kauaksi aikaa. "Mu-mutta, sinulla oli jotain tärkeää asiaa?" kysyin hätkähtäen tajuttuani katsoneeni vähän liian kauan... Vieraani nyökkäsi.

"Ampuja oli puolveljeni Mathias", Leo sanoi ja nyt hätkähdinkin toden teolla. "Ja hän etsi juuri minua. Kantoi kaiketi kaunoja, koska tapasin oikean isäni - ja samalla siis hänen isänsä - muutama kuukausi sitten ja isä lahjoi minua oitis maasta taivaisiin. Hän on testamentannut minulle suuren osan perinnöstään. Mathias luultavasti täyttyi kateudella."

Pysyin hetken hiljaa, sanomatta mitään. Jokseenkin pysäyttävä tieto, etten sanoisi. "Joten... miksi Mathias ei tunnistanut sinua silloin?" kysyin kulmiani kurtistaen. Leo pudisteli päätään. "En tiedä. Olihan minulla silmälasit päässäni ja hiuksetkin vähän erilailla. Ja Mathias ei tainnut olla ihan selvinpäin. Enkä myöskään tiedä, mistä hän sai selville minun olevan juuri siinä tilaisuudessa. Hyvä asia on se, että henkilövahingoilta kumminkin säästyttiin", mies vastasi ja jätti minut aikalailla tyhjäksi. Vai että tällaista.

"Sinä siis olisit voinut kuolla. Olit vaarassa. En pelännyt turhaan", totesin kertomuksen lopuksi. Leo vain naurahti. "Olet oikeassa. Mutta Mathias viruu tällä hetkellä sellissä, joten kaikki on nyt ihan okei. Keskitytään olennaisempiin asioihin", hän tuumasi huolettomaan tyyliinsä. 

"Olen jo jonkin aikaa halunnut tehdä yhden jutun", Leo sanoi kutkuttavasti. Siirsin katseeni häneen.

Silmänräpäyksessä Leo oli vetänyt minut lähemmäs itseään.

"Entä Serafina?" minä pakottauduin vielä kysymään. "Kuka Serafina?" Leo vastasi lyhyesti. Päätin antaa tunteideni viedä, tuntui paremmalta unohtaa järkevä ajattelu. 

Ja loppuilta olikin sitten historiaa.

-----------

Näin. :) Ei ihan niin rajuu menoo ku viime osassa. En oo ite yhtään tyytyväinen, kuvat näyttää jotenki huonolaatusemmiltaki, en tajuu miks. :D Ja sitten tuntu että odotitte edellisen osan perusteella enemmän tältä. Mut hei, tehän sen tiedätte: mitä ootte siis mieltä tästä osasta?

Ja sit ois viel pieni kysymys. From the first sight täyttää kohta vuoden. Pitäskö tehdä jonkinlainen extra synttäripäivän kunniaksi? (: Ja mitä toivoisitte mahdollisesti, jos tällasen väsäisin?