Päivää, tai oikeastaan iltaa! :D Tällä osalla ei ole otsikkokuvaa. Yritin kyllä sellaisen tehdä, mutta mikään ei miellyttänyt silmää ja niinpä päätin vaan jättää sen nyt pois. Tuskinpa ketään haittaa, kun itse osa on tulossa ihan yhtenä kappaleena! :P Mä en nyt keksi enempää turhia jorinoita tähän, jotenka menkääpäs lukemaan. Ja 44 kuvaa sain muutes aikaseksi!

***

"Mikäs hittolainen sinulla kesti?" Leo kysyi minulta, näyttäen hieman huvittuneelta. En pystynyt ottamaan millään katsekontaktia, muuten viheliäiset kyyneleet olisivat alkaneet oitis valumaan poskiani pitkin. Peruutin taaemmaksi eteiseen nieleskellen surkeaa oloani.

"Ja miksi näytät tuolta? Ihan kuin olisit tunkenut silmiisi kilon saippuaa..." Leo totesi, tällä kertaa huolestuneemmalla äänensävyllä. Hän näytti olevan taas oma itsensä, hieman tyly, mutta loppujen lopuksi yksi lempeimmistä tuntemistani ihmisistä. Mies sulki oven perässään odottaen selvästikin jotain naurahtamista parempaa vastausta.

En tiennyt mitä sanoa.  "Katsos kun... Minä..." mumisin kuulostaen varmaankin aika säälittävältä. Halusin tehdä tasan yhden asian tällä hetkellä. En oikeastaan välittänyt mitä Leo ajattelisi siitä.

Tahdoin vain unohtaa koko ympäröivän maailman ja kuunnella tasan tarkkaan sitä, mitä sydämeni käski minun tekemään. 

Leo vetäytyi suudelmasta puuskahtaen. "Mikä ihme sinulla on?" hän kysyi kuulostaen jo hyvin hämmentyneeltä. Hän oli oikeassa. Minun täytyisi kestää tämä ja kertoa kaikki, vaikka kuinka tekisi kipeää.

Käännähdin ympäri, katsekontakti oli yhä liikaa. "Ennen tuloasi siskosi kertoi minulle kaiken sinusta. Ihan kaiken. Ja minä joudun nyt tekemään jotain, mitä luultavasti tulen katumaan vielä pitkään. Mutta se on kumminkin oikein", lähdin selvittämään niiskausten saattelemana.

"Marie... Hän tuli tänne?" Leo toisti ääni särähtäen. Nyökkäsin hetken kuluttua. 

Reilun minuutin olimme molemmat täysin hiljaa. "Et kai... aio totella häntä?" Leo kysyi viimein varovasti. Kuulin veren kohinan pääni sisällä. Olisi tehnyt mieli oksentaa.

En tietenkään aio. En ikinä voisi tehdä sitä. "Aion", minä päädyin lopulta vastaamaan. Tuntui, että joku olisi kiertänyt ympärilleni vanteen ja kiristäisi sitä nyt liian tiukalle. Ei tätä tunnetta edes pystynyt kuvailemaan, se piti itse kokea.

"Kaiken tämän jälkeen sinä vain jätät minut. Tuosta noin vaan", Leo tokaisi naurahtaen epäuskoisesti. Jostain syystä olisin toivonut häneltä jonkinlaista estelyä, mutta mies tuntui hyväksyvän asian ihan liian helposti.

"Luuletko, että tämä on minulle jotenkin helppoa? Kuinka voit edes sanoa noin...?" aloin vuodattamaan hitusen vihaisena. 

 

"Ja kuinka sinä voit toimia Marien pillin mukaan? Tehdä juuri niinkuin hän sanoo?" Leo jatkoi ja tunsin itseni nopeasti sydämettömäksi ja hirveäksi ihmiseksi. Niin. Kuinka minä edes pystyin tähän?

"Sinun oikea isäsi haluaa tavata sinut. Serafina myös. Koko perheesi! Sinua odottaa kokonaan toisenlainen elämä ja minä en tule olemaan osana sitä. Olen ollut liian hyväsydäminen ja typerä", sain viimeinkin sanottua. Nyt pointtini kuulosti järkevältä. "Kaiken lisäksi perheesi asema on vaarassa. He ovat käyneet käsiksi jo henkilökohtaiseen elämääni, enkä halua saatikka uskalla viedä tätä enää yhtään pidemmälle."
 
 

"Okei... Tä-tämä oli kaiketi sitten tässä", Leo tokaisi. Olisin ollut suoraan sanoen pettynyt hänen reaktioonsa, ellei miehen ääni olisi värissyt noinkin selvästi. Se sai ahdistukseni entistä kovemmaksi. Minä taisin oikeasti satuttaa häntä. "En ole vihainen siitä, ettet kertonut minulle itse tästä kaikesta. Kunhan vain nyt palaat... sinne minne kuulutkin", minä vastasin. Hetken tuskastuttavan hiljaisuuden jälkeen ovi kolahti kiinni. Olin menettänyt näin nopeasti elämäni valehtelematta tärkeimmän ihmisen.

 

Yksi asia oli ainakin varmaa; en halunnut nähdä tätä eteistä enää koskaan.

***

Kahdeksan kuukautta myöhemmin...

"Kiitos vielä paljon avustasi", sanoin hymyillen Adamille, joka oli juuri tuonut loputkin muuttokuormastani sisälle. 

 

"Nah... Mitäpä tuosta, pikku juttu", mies naurahti vaatimattomasti. Näin hänen otsallaan kumminkin hikipisaroita, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Antakoot hänen machoilla rauhassa.

 
Peruutin hieman taaksepäin pitäen jonkinlaista hymyä vielä kasvoillani. "Kutsun sinut vaikka kahville, kun olen saanut kaiken lopullisesti järjesteltyä", ehdotin nopeasti. "Okei, tehdään sitten niin", Adam vastasi selvästikin tyytyväisenä ehdotukseeni. Hän kääntyi ympäri heilauttaen kättään nopeasti hyvästiksi. "Näkyillään!" huikkasin vielä, ennen kuin mies sulki oven ja lähti käppäilemään viereiseen asuntoon.
 
 
"Hope, sinä pikkuinen idiootti", Julia tokaisi istuen yhä rahillani. Kohotin kulmiani kysyvä ilmeen kera ja kävelin uuteen olohuoneeseeni.
 

"Adam on ihan selvästi iskenyt silmänsä sinuun ja sinä käyttäydyt taas onnellisen tietämättömänä mahdollisuuksistasi hänen suhteensa!" ystäväni jatkoi moittivaan sävyyn. Julia oli oikeasti vain mustasukkainen. Hän ei ollut oikein onnistunut miesten suhteen moneen kuukauteen. Nainen ei kestänyt ajatusta siitä, että en ollut niin vastakkaisen sukupuolen perään ja annoin näiden 'mahdollisuuksieni' lipsua.

"Älä viitsi. Se, että mies puhuu minulle, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Adam on vain uusi naapurini, jonka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi viikkoa sitten", informoin pyöritellen silmiäni. "Olet menetetty tapaus", Julia tuumasi pudistellen päätään.

Arina käännähti viimein ympäri tarkasteltuaan melkein kokonaan sisustettua olohuonettani tarpeeksi. "Miltä nyt tuntuu? Uusi koti, uudet kujeet... " hän kysyi pirteän oloisena. Arina oli ollut hyvin iloisella tuulella kuluneet viikot, sillä hän oli näemmä löytänyt itselleen miesystävän. Ja se taas teki Julian entistä katkerammaksi. 

"Totta kai olen iloinen, mitä muutakaan?" naurahdin vastaukseksi. Totta puhuen minä kapasin takaisin vanhaan kotiini. Mutta liian monet muistot painoivat siellä mieltäni, joten tällainen muutos tulisi tekemään aivan varmasti vain hyvää. 

"Eikö teillä muuten ala työvuoro ihan pian? Kehottaisin kiiruhtamaan", tuumasin vaihtaen kätevästi puheenaihetta. Julia nousi nopeasti seisomaan.

"Kappas kepponen, olisin kokonaan unohtanut", Arina päivitteli hieroen leukaansa. "Sama täällä. Parasta mennä, tai äiti saa taas kohtauksen", Julia vastasi kipsuttaen sitten vikkelästi ulko-ovea kohti. Arina vilkutti minulle hymähtäen. Minä vilkutin luonnollisesti takaisin. Olin onnellinen siitä, että hän oli saanut työpaikan SunShinestä bändinsä hajoamisen jälkeen.

Omakin elämäni pitäisi viimeinkin olla raiteillaan.

***

Noin vartti siihen, että avaisimme taas kerran kaupan ja toivoisimme paljon asiakkaita. 

"Minulla olisi teille kysymys..." Julia tuumasi pitkän väsymyksestä aiheutuneen hiljaisuuden jälkeen, tarkoittaen tietenkin minua ja Arinaa.

"No? Kysy pois vaan", vastasin hiukan välinpitämättömään sävyyn, järjestellen uutta mallistoamme vielä vähän paremmin henkareihin. Inhosin aamuvuoroja kaupassa. Kello kuudelta herääminen tuskin houkutteli ketään.

"Olemme ehdolla kaupunkimme vuoden vaatekaupaksi. Tämä on aika suuri juttu ja olemme kisassa mukana ensimmäistä kertaa. Tulokset kerrotaan ensi tiistaina. Nyt on vain pieni ongelma, minä en pysty silloin tulemaan paikalle, koska... minulla on treffit. Joten pystyisikö jompi kumpi teistä edustamaan SunShinea?" Julia kertoi yhteen pötköön ja sai minun pääni ihan sekaisin. Miksi sain kuulla kaikesta tärkeästä aina näin myöhään?

"En ole ennen edes kuullut tuollaisesta kilpailusta", Arina vastasi yhtä hämmentyneenä kuin minäkin olin. Julialla oli paha tapa jättää tärkeitä asioita kertomatta ja puhua vain niistä epätärkeistä. 

"No siis kaupunkihan valitsee vuoden aikana parhaiten menestyneitä liikkeitä mukaan ja ihmiset käyvät sitten antamassa äänensä kaupungintalolla. Kilpailussa on monta kategoriaa, esimerkiksi juuri vaatekaupat. Tajusitte varmaankin? Näitä on järjestetty vasta parina viime vuonna, mutta tänä vuonna pysti on selvästi tunnetumpi ja tavoitellumpi", kaverini informoi tietäen selvästikin asiasta paljon. 

Arina käännähti ympäri ja osasin jo arvata, mitä hän aikoisi vastata. "Kieltäydyn kunniasta. Inhoan edustustehtäviä", nainen sanoi ja hetken päästä molemmat käänsivät anelevan katseensa minuun.

Tiesin, että tässä tulisi käymään näin. "Jos nyt sitten tämän kerran... Mutta olette minulle molemmat ravintola-ateriat velkaa", myönnyin hieroen niskaani. Miksi olin aina näin hyväsydäminen?

 "Voi Hope, tiesin että sinuun voi luottaa tällaisissa asioissa", Julia hihkaisi. En viitsinyt sanoa, että minäkin inhosin edustustehtäviä.

***

Toivoin pääseväni pois jo heti saavuttuani. Kasa tuntemattomia, tylsän näköisiä ihmisiä ja minun pitäisi viettää täällä seuraavat kaksi tuntia. Kaiken lisäksi oli erittäin epätodennäköistä, että SunShine tulisi voittamaan yhtään mitään.

Kasvonikaan eivät tuntuneet omiltani. Julia oli laittanut ties mitä tököttiä ja häivyttänyt kaiken ylimääräisen pigmentin naamataulustani. Oli virhe antaa hänen stailata yhtään mitään.

Hakeuduin lähes automaattisesti sinne, missä oli vähän ihmisiä. Julia sen sijaan olisi tehnyt toisin, tällainen paikka sopisi hänelle paremmin kuin hyvin. Oli melkeinpä ironista laittaa minut, maailman epäsosiaalisimman ihmisen, keskelle tällaista.

Miten sitten aikoisin käyttää tämän luppoaikani? Tuloksien julkistamiseen olisi vielä ainakin puoli tuntia. Silmäilin tarjolla olevaa ruokaa huokaisten kyllästyneesti. Pian katseeseeni kumminkin kiinnittyi jotain epämääräisen tuttua. 

 ...

Voisiko se olla... Ei. Moni muukin omisti samanlaisen puhelimen, ei ollut mitään järkeä edes ajatella tällaista. Vai oliko?

Kuulin takaani askeleita, jotka pysähtyivät suoraan taakseni. Minä nielaisin kuuluvasti. "Käsittääkseni tuo ei ole teidän", miehen ääni sanoi ja käännyin säikähtäneen näköisenä puhujan suuntaan.

Oi voi.

---------------

Häähäähää. :D Itse asiassa oon aika pettynyt tähän osaan. Tuntu et tässä tapahtu ihan liian vähän. Mut odottakaapa vaan, seuraava osa onkin sitten aika...  enpäs taidakaan kertoo mitään spoilereita. :) No mutmut, kommentteja tästä osasta?