Nyt voi kyllä sanoa, että oon parhaimmassa terässäni. :D Ideoita ja inspistä pukkaa koko ajan lisää, en ees ite perässä pysy! Toivottavasti lukijat pysyis edes jotenkin, kun osia näyttää ilmestyvän nyt viiden päivän välein... Ehkä tää tästä laantuu, varsinkin kun koulut alkaa. Yhyy. No mutta itse asiaan, osassa on 40 kuvaa, joten menkääs lukemaan!

***

"Tulisit nyt töihin, Hope", Julia huokaisi minulle ängettyään ensin väkisin talooni. Olin ollut kaksi päivää poissa velvollisuuksistani. Eilen sentään pakotin itseni kertomaan Julialle puhelimessa  - kännykkäni olin itku kurkussa hakenut myöhemmin takaisin - pääpiirteittäin tapahtuneen; kuinka olin löytänyt Oscarin toisen naisen luota ja sitä ennen häätänyt Leon ulos kodistani. Mariesta en halunnut mainita mitään, olinhan itsekin vielä täysin ulapalla kaikesta.

Minulla oli niin paljon kysymyksiä. Halusin tietää paljon enemmän Leosta. Mitä yhteyksiä hänellä oli Oscariin? Oli sanomattakin selvää, että Leo tunsi hänet jotenkin. Entäpä Marie? Tunsiko Leo hänetkin? Pääni olisi voinut räjähtää kaikesta. Ja miksi ihmeessä Oscar teki tämän minulle? Minähän olin vain aivan tavallinen kokematon naisenalku. Olisi pitänyt tajuta, että minusta ei kiinnostuttaisi niin helpolla. En ollut koskaan tuntenut tällaista masennusta ja epätietoisuutta.

"Meillä tulee pian pula työntekijöistä, jos et palaa!" kaverini huudahti havahduttaen minut ahdistuksen kierteestäni. "Onhan teillä Oscar..." mutisin Julialle kuulostaen joltakin teiniltä joka taisteli masennuttavia hormoneitaan vastaan. "Ei ole enää", hän sanoi kutkuttavalla äänensävyllä. Siirsin katseeni naiseen ihmeissäni.

"Kun tulin aamulla SunShineen, äiti sanoi Oscarin ottaneen loparit", Julia vastasi ja samassa tuntui, että puolet ongelmistani olivat kadonneet. Toisaalta asiat tuntuivat entistä kummallisemmalta... Ainakin uskalsin tulla nyt tulla työpaikalleni, ei tarvinnut nähdä Oscarin pärstää uudelleen. 

"Hän taitaa olla aikamoinen raukka", vastasin Julialle hämmentyneenä. "Olisitpa vain kuunnellut minua silloin", ystäväni huokaisi. Olisinpa tosiaan. Niin monet asiat olisivat nyt toisin, jos olisin mennyt hänen kanssaan Leon konserttiin. "Olen pahoillani..." sanoin hiljaa. Minä todella olin.

"Mitä suotta. Ethän sinä voinut tietää Oscarin todellista luonnetta. Enemmän minä olen huolissani sinun jaksamisestasi", Julia vastasi. Minä aloin ymmärtää, kuinka korvaamaton ystävä hän oikeasti olikaan. Kaikista ongelmistani huolimatta joku tuki minua aina. Olin mahdottoman onnekas saadessani jotain tuollaista. 

"Aiotko nyt yrittää löytää Leon ja pyytää anteeksi?" Julia kysyi sitten yllättäen. En ollut halunnut ajatella asiaa. Tunsin möhlineeni kaiken liian pahasti. "Mi-minä yritin soittaa hänelle muutaman kerran, mutta hän ei ole vastannut", mutisin jokseenkin alakuloisena. Olin viime iltana kerännyt kaiken rohkeuteni ja näpytellyt niin harvoin käyttämäni numeron kännykkääni, mutta eihän Leo tietenkään haluaisi jutella kanssani. Sekin olisi pitänyt arvata. Kuulemma Arinakin oli lopettanut yhteydenpidon Juliaan.

"Kaikki on jo liian myöhäistä... En edes tiedä, mistä voisin etsiä! Häädin hänet pois niin sydämettömästi, että tuskin Leo enää edes liikkuu koko seudulla", vuodatin niiskaisten. Tiesin menettäneeni kaikki yhteyteni Leoon, enkä voisi saada enää mitään takaisin. Tämä oli kamalaa. Tarkemmin ajateltuna tuntui paremmalta vain unohtaa."Minä tiedän, mitä sinä tarvitset!" Julia huudahti yhtäkkiä tavanomaista ärsyttävää innostusta äänessään. Vilkaisin häntä kysyvänä.

"Muodonmuutoksen!" kaverini jatkoi ääni pelottavan itsevarmana. "Yleensä varsinkin eronneet naiset haluavat muutosta itseensä, se parantaa itsetuntoa ja auttaa pääsemään eteenpäin", Julia informoi. Minä en tykännyt tästä ideasta ollenkaan. Enkä ollut edes seurustellut missään vaiheessa! "Mu-muodonmuutoksen?" toistin ääni väristen.

***

 "Enpä nyt tiedä, onko tämä ihan minua..." mumahdin katsoessani lopputulosta Julian huoneen peilistä.

"Näytät täydelliseltä", Julia sanoi näyttäen ainakin itse mahdottoman tyytyväiseltä. Yritin sopeutua päässäni painaviin pidennyksiin ja räväkämpiin vaatteisiin. "Mistä edes hommasit nämä pidennykset?" kysyin kaveriltani ohimennen. "Muistat varmasti ruskean kauteni..." Julia naurahti vastaukseksi. Niinpä tietenkin. 

"Tiedät, että luisun vähintäänkin viikon kuluttua takaisin omaan tyyliini", tokaisin hänelle pyöriskellen vielä peilin edessä. En voisi tottua tällaiseen. "Pidäthän edes pidemmän tukan?" Julia kysyi epätoivoisesti.

"Eipä se haittaakaan tee..." vastasin epävarmaan sävyyn. Voisinko näin unohtaa menneet ja siirtyä uuteen vaiheeseen elämässäni? Pystyisinkö jättämään kaiken tapahtuneen taakseni? Se kuulosti yksinkertaiselta. Unohtaa.

Ainakin toivoin sitä enemmän kuin mitään muuta.

***

Kuukauden kuluttua 

"Kiitos käynnistä!" huikkasin juuri maksaneelle asiakkaalle. Kauppa kävi pitkästä aikaa taas hyvin.

"Joskus tuntuu, että asiakkaat ovat kadonneet lopullisesti ja joskus taas... niitä tulvii koko ajan lisää", Julia totesi penkiltään hetken kuluttua. Huokaisin tyytyväisenä. Tämä oli rankkaa, mutta silti niin mukavaa. 

"Tänään on selvästikin meidän päivämme", minä naurahdin vastaukseksi. Ovesta asteli sisään taas uusi ihminen. Tunsin oloni jotenkin vapautuneeksi. Kaipa se oli ihan normaalia.

 "Pitäisiköhän hakea meille jotain välipalaa..." mietiskelin puoliääneen. Vapautunut ei tarkoittanut sitä, ennenkö haluaisi välillä pois kaupasta. Täällä ei ollut kovin kadehdittava ilmastointi, varsinkaan helteiden aikaan. Olin oiva keksimään tällaisia verukkeita. "Tule tähän hetkeksi, käyn tuossa kaupassa hakemassa meille jotain syötävää", pyysin Julialta, joka nousi ylös tuolistaan. Lähdin kävelemään kohti ovea.

 "Älä viivy kauaa, tässä on tylsää yksin!" Julia huudahti minulle kuulostaen hyvin epäammattimaiselta. "Olen vain vaivaiset kymmenen minuuttia", nauroin kadoten sitten hetkeksi kaupasta.

Jestas, että osasi olla kuuma. Melkeinpä jo toivoin hyytäviä talvipakkasia. Kummallista, että sitä aina toivoi jotain mitä ei sillä hetkellä voinut saada. Elämä oli epäreilua.Venyttelin puutuneita käsiäni astellen muutamia askeleita eteenpäin. Oli mukavaa tietää, että päämääräni oli vain toisella puolella katua.

Himskatti. Rahat. Miksi aina onnistuin unohtamaan tärkeimmän? Inhosin hajamielisyyttäni. Käännyin katsomaan kaihoisasti vieressäni häämöttävää kauppaa. Siellä myytiin varmastikin maailman parhaita suklaakonvehteja ja leivonnaisia. 

Kummallista. Kaupan vieressä kävelevä mies näytti jollakin tapaa tutulta. Itsevarma kävelytyyli, mustat hiukset...  

Minä tunsin hänet. Sydämeni lyönnit lähtivät kiihtymään käsittämätöntä vauhtia. Mielessäni pyöri vain yksi nimi, jonka halusin huutaa äkisti niin kovaa kuin vain ikinä pystyin.

"Leo", minä kuiskasin maistellen nimeä suussani. "LEO!" kiljahdin sitten juostessani kohti lähenevää miestä, jonka pystyin pian tunnistamaan ilman erehdystä kaipaamakseni henkilöksi. Vaikka kuinka olin yrittänyt unohtaa, jossakin lymyili aina toive hänen löytämisestään. Luulin sen olleen mahdotonta.

Leo käänsi hitaasti katseensa minuun pysähtyen tielle. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen tietäessäni, että hän kuuli ja näki minut. Voisin viimein sanoa anteeksi ja kertoa kaiken. Voisin kysyä niin paljon asioista, joihin olin halunnut jo pitkään vastauksen.

Aivan pian...

 Eräs elintärkeä asia minulta jäi kuitenkin huomaamatta. Kuulin auton äänekkään, vinkuvan jarrutuksen ja rajun töytäisyn saattelemana kaaduin maahan.

***

"Hän selviää, eikö?" Julia kysyi ääni väristen. "On vielä liian aikaista sanoa mitään varmaksi", lääkäri vastasi masentavaan sävyyn. Samantapaista kuuli monissa sarjoissa. En olisi koskaan voinut uskoa, että tällainen sattuisi minun kohdalleni.

"Juosta nyt suoraan auton alle... En voi uskoa", Julia jatkoi apaattisena. "Muistakaa, että on silti suorasanainen ihme, että hän on päässyt tännekin asti. Kaikki eivät samaan kykene", lääkäri kannusti. En nähnyt tilanteessa mitään hyvää, vaikka sainkin kuulla lohduttavia sanoja.

Tämä oli liian väärin. En kyennyt sisäistämään tapahtunutta. Oli mahdotonta katsoa sairaalasängyllä makaavaa, asfaltin telomaa pelastajaani. Vasta hetki sitten olin herännyt ambulanssissa. Siitä asti tunsin itseni haamuksi, en pystynyt edes puhumaan.

"Jätän teidät nyt kolmistaan", lääkäri sanoi hiljaa ja lähti sitten kulkemaan vieressämme avautuvaan käytävään. Minua puistatti pelkän vanhan valkotakkisen ukon näkeminenkin. Kuulin Julian nousevan penkiltään.

  "Käyn ilmoittamassa äidille. Jonkun täytyy huolehtia kaupasta", hän tuumasi minulle varovasti. "Yritä kestää", ystäväni lisäsi ja lähti sitten kulkemaan pois huoneesta. Jos olisin saanut ääntä kurkustani, olisin pyytänyt häntä jäämään. Minua ahdisti. Ihan liikaa.

En halunnut katsoa verhon taakse. En halunnut mennä katsomaan sitä lohdutonta näkyä, joka minua odotti. Jokin sai minut silti liikahtamaan paikoiltani ja kävelemään kuin horteessa sairaalasängyn vierelle. 

Hengitykseni lähti kulkemaan keuhkoistani epätasaisina puuskahduksina. Oli hirveää tietää, että tuo mies oli tässä minun takiani. 

"Olen niin pahoillani..." kuiskasin pala kurkussani Leolle. Vaikka ei hän minua kuulisikaan. Miksi hän teki tämän? Olinko minä pelastamisen arvoinen? 

Leo oli sen pienen hetken aikana hypännyt suoraan auton eteen, suojellen minua pahimmilta kolhuilta. Hän oli kuulemma lyönyt päänsä kivuliaasti. Oli ollut riipaisevaa herätä ambulanssista ja tietää, että joku oli uhrautunut vuokseni.

"Anna anteeksi..." inahdin lyyhistyen maantasalle. 

Ei tämän pitänyt mennä näin.

-------------------------

Mitäs olitte mieltä? Mul ei oo nyt oikein mitään kunnollisia loppusanoja mielessä. :D Voin kyllä lupaa, että asiat tästä muuttuu hitaasti paremmaks juonen puolella, jos Hopen surut alkaa kyllästyttää. Ois kiva saada palautetta teiltä!