Hei taas. Vain viisi päivää edellisestä osasta ja sain jo uuden ulos! (: Huomaa kyl, että mulla on paljon inspiraatiota tällä hetkellä. Keksin paljon uusia ideoita ja haluaisin päästä jo toteuttamaan niitä. Kiitos paljon edellisen osan kommenteista, ne piristää mua kauheesti! Muuten, sanoin kuudennessa osassa kuukauden olevan elokuu. Tässä sattui pieni kömmähdys, sillä piti kirjoittaa heinäkuu. :DD Toivottavasti kukaan ei tästä saanut traumoja. Mutta jatkakaamme suoraan siitä mihin edellisessä jäätiin - osassa on muuten 45 kuvaa!

***

Minun täytyisi lopettaa tämä jotenkin, se oli varmaa. Mikään ei oikeuttanut tuota miestä kohtelemaan seuralaistani näin. Leo oli varmasti tullut hulluksi, koska tähän ei ihan oikeasti ollut mitään järkevää selitystä!

"O-olet säälittävä... Heti kun Hope ei lämpene sinulle, käyt käsiksi", Oscar sihahti hampaidensa takaa ja olin varma, että Leon silmissä leimahti jotain pelottavaa. Samassa miehen nyrkki kuitenkin kohosi pelottavan korkealle, enkä kerinnyt reagoimaan juuri ollenkaan, kun se osui uhrinsa poskeen kivuliaan näköisesti.

"Joko nyt opit paikkasi!?" Leo karjahti Oscarin mätkähtäessä maahan. Minun kurkustani ei lähtenyt mitään kiljaisua järkevämpää, vaikka tiesinkin tämän menneen liian pitkälle. Olin liian hämmentävässä tilanteessa ja asiat tapahtuivat niin nopeasti, että en kerinnyt oikein mukaan ollenkaan. 

Tuijotin järkyttyneenä Leoa pysyen hiljaa vielä hetken. Pelkoni tuntui hitaasti hälvenevän jonnekin, vaikka en ollutkaan arvannut, että hänessä olisi tällainen puoli. Oliko kaikki minun vikani? Valitsin konsertin sijaan Oscarin... Tämä oli silti väärin. Täysin väärin. En nähnyt tilanteessa enää mitään, joka olisi saanut muuttettua mieleni. Sydämeni pamppailu kiihtyi nopeasti ja tunsin raivon pulppuavan jostakin sisältäni aivan liian nopeasti.

"Lopeta heti paikalla!" karjahdin äkkiä heidän vierestään jotenkin miesmäisellä äänenpainolla ja sain Leon vähintäänkin säpsähtämään. Hän ei kohottanut katsettaan puoleeni, aivan kuin olisi hieman katunut tekoaan. Oscar hieroi päätänsä kiroten jotain itsekseen. Olin saanut yhtäkkiä tempperamenttia jostakin, enkä tuntenut enää minkäänlaista muuria sanojeni ja Leon välillä.

"Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta tulla pilaamaan elämäni kenties parasta hetkeä typerillä verukkeillasi! En todellakaan tiedä mikä sinua riivaa, mutta tämä meni yli ja pahasti!" jatkoin hyvin syyttävällä äänellä. En voisi antaa anteeksi tällaista.

Leo näytti vähintäänkin mykistyneeltä. "Ho-hope... Älä nyt käsitä väärin", hän äännähti, mutta valitettavasti miehen typerät ja turhat selittelyt menivät kuuroille korville. Ja tulisivat menemään jatkossakin.

"Enköhän käsittänyt tarpeeksi oikein. Sinuna minä olisin jo kaukana täältä, ellet sitten kaipaa pahempaa nöyryytystä järjettömän käytöksesi jälkeen!" jatkoin katsoen Leoa tiukasti. Minä olin nyt oikeasti vihainen. Oscar nousi lattialta ja jäi seisomaan vierelleni.

"Sinä et nyt ihan käsitä! Anna minun selittää, niin..." Leo yritti, mutta en halunnut kuulla enää sanaakaan tuolta mieheltä. "Ole jo hiljaa!" huudahdin hänelle lähestyen kiehumispistettä. "Kuulitko, mitä Hope sanoi? Häivy hyvän saan aikana", Oscar käski hieman minua rauhallisempana. Leo näytti hetken pinteeseen joutuneelta koiranpennulta. "Oscar ei ole se, joksi häntä luulet!" hän huudahti siristäen silmiään.

"Lähde, äläkä odota pääseväsi takaisin", murahdin Leolle. Sanani vain tulvivat suustani, enkä tajunnut niitä kuin vasta jälkeenpäin. Minä oikeasti olin häätämässä hänet ulos. Toivottavasti Oscar ei ihmettelisi, minähän en itseasiassa ollut kertonut mitään talossani asuvasta mieshenkilöstä... Leon ilme muuttui pettyneeksi. Estin kaikki hänelle vuotavat sympatiat, tämä olisi nyt loppu.

"Toivottavasti joskus tajuat, minkä virheen olet tekemässä", Leo totesi minulle avattuaan oven. En voinut estää kurkustani kuuluvaa nielaisua. Mies kääntyi nopeasti ja lähti sitten kävelemään rivakkaan tahtiin ulos talostani. Minusta tuntui, että olin tämän pienen hetken aikana katkaissut kaikki siteeni häneen.

"Lähdenkö minäkin?" Oscar kysyi varovasti. Huokaisin syvään. "Jos ei haittaa. Haluaisin olla hetken yksin", vastasin hänelle hiljaa. "Toivottavasti ymmärrät".

***

 Leo

"Mikä ihme sinulla kesti!?" Arina huudahti ihmeissään. "Jouduimme sanomaan, että esiinnymme puoli tuntia myöhässä! Etkä edes vastannut kännykkääsi!?" hän jatkoi turhautuneena. Minun oloni ei ollut laisinkaan sellainen, että olisin halunnut alkaa selittelemään poissaoloani.

 "Uskomatonta, että myöhästyit juuri tänään..." Mike tuumasi äänensävyllä, josta olisi voinut päätellä hänen suunnittelevan itsemurhaa.

 "Etkö olisi voinut ajatella edes hieman meitä? Harjoittelemme ensin hiki hatussa ja sitten jätät tulematta?" Miranda huudahti kauempaa. Jehna, he eivät edes tienneet mitä oli tapahtunut!

 "Ymmärrät kai, että tämä ei ainakaan paranna mainettamme?" nainen jatkoi ärsyttäen hermojani entistä pahemmin. 

 "Anteeksi, okei!?" huudahdin katsoen Arinaa, jonka yllättynyt ilme muuttui pikku hiljaa ärsyyntyneeksi. "Missä sinä sitten oikein olit?" hän kysyi nostaen toista kulmaansa. En kai pääsisi pinteestä ilman totuuden kertomista.

 "Olin Hopen luona. Päätimme, että minun olisi varmaankin parasta muuttaa sieltä pois", vastasin Arinalle mukaillen hieman tapahtunutta. Ei olisi mitään järkeä mainita... ihan kaikkea.

"Häh? Sinähän viihdyit siellä niin hyvin!", hän huudahti minulle oitis. Äh, tietäisin että tämä menisi näin. Lopulta tuo idiootti suostuttelisi minut väkisin takaisin. Olisi pakko vakuuttaa Arina jotenkin.

"Mitä oikein kuvittelet? Inhosin Hopea. Hän valitti aina kaikesta eikä ollut tyytyväinen mihinkään mitä tein", naurahdin ivallisesti. Totta puhuen silloin alkuaikoina olisinkin saattanut sanoa näin. Nyt se tuntui jotenkin kiusalliselta mahanpohjassa.

 "O-oliko se niin paha?" Arina kysyi selvästi yllättyneenä. Ainakin sain asian kääntymään haluamaani suuntaan. "Oli se. En olisi kestänyt enää hetkeäkään", huokaisin naiselle ja käännyin hissiä päin.

 "Joten eiköhän astuta lavalle ja unohdeta tämä..." naurahdin koko poppoolle ja lähdin itsevarmoin askelin kohti esiintymispaikkaa yläkerrassa. Ajatukseni poukkoilivat silti jossakin aivan muussa.

***

 Hope

Viimeinkin raskas työpäivä oli päättynyt, kello lähestyi kymmentä. En olisi rehellisesti sanottuna jaksanut enää yhtäkään lisätuntia. Kummallista, että kaiken sen alussa villinneen innostuksen jälkeen puhtini oli lamaantunut jonnekin. Aikaiset heräämiset tuottivat tehtävänsä. Tokihan minä yhä rakastin työtäni, ei siitä ollut kyse.

 Lampsin suoraan huoneeseeni. Halusin vain kaatua sängylleni ja herätä huomenna kännykkäni herätyskellon ärsyttävään piipitykseen... Käännyin vaatekaappini puoleen aikeenani vaihtaa yöpukuuni. Nämä kiristävät vaatteet eivät enää tuntuneet laisinkaan pidettäviltä. Kaapin päällä lojuvat kaksi avainta ja paperilappu keskittivät kuitenkin huomioni nopeasti. Vedin oven kiinni ja aloin tarkastelemaan tarkemmin löytöäni. En jaksanut hakea silmälasejani, näkisin kyllä jotenkin ilmankin.

 Kiitos, että sain asua kanssasi nämä viikot. Rahat ovat keittiön pöydällä. Leo.

Vatsassani muljahti ikävästi, vaikka olinkin osannut odottaa näin käyvän ennemmin tai myöhemmin. Leo oli siis käynyt töissä ollessani hakemassa loput tavaransa ja jättänyt nämä samalla pöydälleni. Vain pari päivää ja hän oli jo löytänyt uuden paikan mihin majoittua.

Vilkuilin avaimia ja lappua hetken hiljaa. En halunnut myöntää itselleni tuntevani pienoista pettymystä, koska olin ihan oikeasti oppinut pitämään Leosta. Vaikutti epäloogiselta, että kaikki loppuisi näin oudosti ja nopeasti. Ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän kaikki tuntui olevan minun vikani. Käännyin huokaisten kohti odottavan näköistä sänkyäni. Ennen kuin pääsisin seikkailemaan unimaailmaan, minun olisi tehtävä yksi tärkeä asia - hampaiden harjauksen ja muiden hygieniajuttujen lisäksi.

Nimittäin laittaa se vietävä herätyskelloni soimaan. Olin kerran unohtanut, eikä ollut todellakaan mukavaa tulla kaksi tuntia myöhässä töihin. Julian paasaus oli korvia särkevää, vaikka eihän hän itsekään mikään puhdas pulmunen ollut. Kaivelin kännykkääni taskustani mietiskellen jotain turhanpuoleista.

Hetkonen. Missä kännykkäni edes oli? Tarkistin salamannopeasti loputkin taskuni ja jouduin toteamaan jotain hyvin epämiellyttävää; typerä luuri oli jäänyt SunShinen pöydälle ihan vain kiusakseni. Minulla ei ollut onnea kännyköiden(kään) kanssa. Tuntui riipaisevan kamalalta ajatukselta lähteä takaisin bussilla sinne, mistä olin niin onnellisesti lähtenyt pois.

 Taitaisi olla pakko lähteä hakemaan puhelimeni takaisin kotiin ja sanoa heipat pehmeälle sängylleni vielä hetkeksi.

***

Jestas, kuinka minä inhosinkaan pimeitä paikkoja. Kaiken lisäksi ulkonakin oli hämärtynyt reippaasti. Jokainen mallinukkekin täällä muuntautui mielessäni jonkinlaiseksi hirviöksi. Onneksi sentään olin päässyt sisään, Julia oli antanut minulle avaimet vähän aikaa sitten. Minusta oli tullut ihan varteenotettava työntekijä SunShinellä.

Nyt oli kuitenkin keskityttävä olennaiseen, eli siihen, että löytäisin kännykkäni... jostakin. En kehdannut sytyttää valoja tai koskea mihinkään muuhunkaan, Julian äiti oli lähtiessään laittanut kaiken siistiksi. Ei olisi kivaa, jos epäilisivät huomenna jotain yöllistä murtovarasta ja joutuisin selittelemään unohduksiani.

Kuulinko minä rapinaa? Äh, sitähän sanottiin, että peloissaan sitä alkaa kuulemaan ties mitä mörähdyksiä nurkista. Toisaalta olin tullut niin salakavalasti ja hiljaa, että joku varas ei olisi välttämättä äkännyt minua ja pistelisi nyt säkkiinsä ties mitä meikkipusseja luullen olevansa yksin. 

Rapina toistui. Askeleeni loppuivat kuin seinään. Olinkohan tulossa vainoharhaiseksi? Jos yritin kuunnella tarkemmin, saatoin havaita ihmisen hengitystä. Aika kiivasta sellaista. Pian ääniin liittyi oma pelokas sydämen sykkeeni. Uskaltaisinko kurkata hyllyn takaa? Liikuin yhden hyvin pienen askeleen ja siirsin pääni hyvin, hyvin varovasti hyllyn reunalle.

En aluksi uskonut millään näkyäni. Kaksi selvästikin hyvin rakastunutta ihmistä imuttelemassa meidän putiikissamme? "Olet mahtava", mies sanoi naiselle, joka naurahti vastaukseksi. Jostain syystä minua ällötti, vaikka minulla ei ollutkaan mitään tällaisia romanttisia eleitä vastaan. Jokin tässä ei nyt ollut silti ihan kohdillaan. Ensinnäkin, miten he olivat pääseet edes sisään? 

Toiseksi, miksi he vaikuttivat niin kamalan... Sydämeni pompahti varmaan kurkkuuni asti. En halunnut uskoa näkemääni todeksi.

Asia vain paheni, kun tajusin kenen kanssa Oscar vietti näinkin helliä hetkiä. Eivätkö he olleet sisaruksia!? Todistinko juuri jotain hyvin luonnotonta? Horjahdin tahtomattani ja sain aikaiseksi pienoisen kolauksen. No niin, tämä tästä vielä puuttui. Nielaisin ja käänsin katseeni kahteen henkilöön, jotka olivat onnekkaasti huomanneet minut.

"Hope?" Oscar kysyi pientä järkytystä äänessään. Jalkani tutisivat kuin itsestään."No mutta. Tämä pieni utelias tyttö hiipi salaa katsomaan meitä", Marie naurahti. "A-anteeksi. Minä..." sain mumahdettua, vaikka ei se kyllä mitään auttanutkaan. Olin taas joutunut kiipeliin. Marie käveli luokseni huvittuneen näköisenä.

"Eikö olekin luonnotonta nähdä kaksi sisarusta tekemässä jotain näin tuhmaa?" hän kysyi minulta esittäen kauhistunutta. Pian naisen kasvoille nousi taas virnistys. "Älä huoli takiamme. Emme ole sisaruksia, emme lähelläkään. Enemmänkin kaksi ihmistä, jotka tekevät yhteistyötä saadakseen sinut pysymään siellä missä kuulutkin."

Siirsin katseeni maahan pidättäen kyyneleitäni. Tunsin itseni niin typeräksi. Niin raukkamaiseksi. Kuinka helposti olinkaan lähtenyt uskomaan Oscaria. En vieläkään ymmärtänyt kaikkea, mutta tajusin silti tehneeni jotain pahasti väärin. 

"Onko tuo kyynel? Voi sinua raukkaa", Marie kysyi minulta lisäten suolaa haavalle. Hänen äänensä oli pelkkää ivaa. Pyyhin mahdollisimman nopeasti poskeni. "Eiköhän unohdeta tämä välikohtaus ja palata kaikki sinne minne kuulummekin?" myrkyllinen nainen vieressäni kysyi ja oli nostamassa kättään olkapäälleni, mutta huitaisin sen pois niiskaisten.

"Älä koske minuun", sanoin tiukasti ja käännyin ovea kohti. Minä en halunnut olla täällä enää hetkeäkään. Takaani kuului naurua, jonka peitin omiin juoksuaskeliini. Ovi kolahti perässäni jatkaessani matkaani viereiselle kadulle. Pian juoksuni hyytyi enää epätoivoiseksi haparoinniksi ja lysähdin rakennuksen taakse.

En yrittänyt enää pidätellä tulvivia kyyneleitäni. Ne lähtivät valumaan poskiani pitkin kastellen paitani kangasta reippaasti. Halusin kotiin. Halusin palata ajassa taaksepäin ja kertoa Leolle, että hän oli täysin oikeassa. Halusin sanoa anteeksi.

Miksi minä olin niin kamalan typerä ja hyväuskoinen? Jos olisin katsonut hieman pintaa syvemmälle, olisin saattanut huomatakin jonkun olevan pahasti pielessä. Mutta kuka edes toimii näin sydämettömästi? Kuka pystyy valehtelemaan toiselle näyttämättä pienintäkään merkkiä katumuksesta?

Ainakin nyt tiesin, mitä sydänsurut tarkoittivat.

----------------------------------

Astetta surullisempi loppu vaihteeksi. Mä en tykkää yhtään laittaa päähenkilölle vaikeuksia. Mutta tuskin missään tarinassa on aina ruusuista menoa... (: Pidittekö osasta? Mikä oli tehty hyvin ja missä oli parantamisen varaa? Toivottavasti kaikki lukeneet jaksais antaa edes jotain kommenttia!