Heipskukkuu! :D Niin kuin aavistelinkin, tän osan kanssa kesti aika pitkään. Ja oli kans vaikea tehdä! Oon tosi ilonen, että tää on nyt viimein purkissa. Toivottavasti jaksatte kaikki lukea, 51 kuvaa onnistuin taas saamaan kasaan.
***
Puhelun jälkeen olin salaperäisesti sulkeutunut huoneeseeni.
Uskomatonta, että onnistuin aina jotenkin tyrimään kaiken! Joutuisin pian tekemään jotain aika epämiellyttävää typeryyteni vuoksi.
"Totta kai te voitte tulla!" olin huudahtanut väkisin väännetty hymy kasvoilllani. "Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olette olleet täällä yötä!"
Typerä, typerä, typerä Hope. Manasin päässäni kaikenlaista turhaa, oli vaikea luoda tilanteestani kokonaiskuvaa. En minä vanhempiani inhonnut, en tietenkään. He olivat minulle yksi tärkeimmistä asioista kapisessa elämässäni. Mutta samalla heidän mielipiteensä tietyistä asioista, kuten yhdessä miehen kanssa asumisesta ilman minkäänlaista pohjaa, eivät ehkä olleet samaa tasoa kuin minun. Tai oikeastaan Julian.
"Ihanaa! Tulemme huomenna puolenpäivän maissa - ja älä huolehdi, tuomme oman makuupatjan mukanamme, sinun ei tarvitse hankkia meille yhtikäs mitään", äitini oli hykerrellyt luurin toisessa päässä.
Ja ei, ongelmat eivät loppuneet tähän. Huomenna, tiistaina, minulla olisi työhaastattelu ja joutuisin jättämään vanhempani taloon kahdestaan. Näiden vaikeuksien takia olin päätynyt yhteen, yksinkertaiseen ratkaisuun: Leo oli saatava ulos talosta kahden päivän ajaksi. Ja jos aikoisin sen huomiseksi toteuttaa, tarvittavat toimenpiteet oli tehtävä juuri nyt.
Nousin kotoiselta paikaltani ja lampsin olohuoneeseen. Tämän pitäisi olla helppoa, minulla ei ollut minkäänlaisia tunnesiteitä kyseiseen henkilöön ja enemmänkin halusin päästä hänestä eroon mahdollisimman usein. Leo kerkiäisi ihan hyvin mennä johonkin hotelliin.
Kuulin kuorsausta. Oliko tuo typerys nukahtanut television ääreen? Vaikkakin minua yhä hävetti yöllinen, en voinut sivuuttaa tätä mahdollisuutta. Kumarruin Leon tasolle hitaasti.
Katsoin häntä hetken. Olikohan totta, että komeat miehet näyttivät vielä komeammilta nukkuessaan? Julia oli opettanut minulle kaikkea turhanpäiväistä, jotka usein sopivat vähän liiankin hyvin tähän tapaukseen. Havahduin onneksi nopeasti moisista ajatuksista ja tajusin kumartua vielä vähän lähemmäs. Oli toteutettava suunnitelma. "Pöö", huudahdin sitten mahdollisimman lähellä miehen korvaa ja vahingoniloisesti odotin jonkinlaista säikähdystä.
Kului muutama sekunti, ennen kuin Leo avasi silmänsä. En kerinnyt edes reagoida, kun hän katsahti minuun ilkeästi. "Mitä hemmettiä teet?" Leo kysyi, toivottavasti hitusen huvittuneenakin.
Hypähdin nopeasti pois epäilyttävästä asennosta ja peruutin pari askelta. Kostosäikäytykseni oli epäonnistunut. Yritin estää poskieni epämääräistä punastumista ja irvistin Leolle. "Tu-tulin vain ilmoittamaan, että sinun pitää lähteä kahdeksi päiväksi", tokaisin mahdollisimman tylysti, peitellen taas kerran tapahtunutta noloa kohtausta. Mitä aina ajattelinkaan?
"Täh?" Leo kysyi vielä vähän unenpöppörössä. Hän nousi hitaasti sohvalta odottaen lisätietoja. Huokaisin syvään.
"Vanhempani tulevat tänne ja yöpyvät toisessa makuuhuoneessa, eli sinulle ei ole tilaa", vastasin aika armottomasti. Halusin tehdä asian selväksi nopeasti, minulla piti olla huominen aamu aikaa järjestellä heidän tuloaan.
"Enkö voisi nukkua tässä sohvalla?" Leo yritti, mutta en voinut antaa armoa. Enkä edes halunnut, tuo mieshän oli typerys. "Et todellakaan voi! En halua, että äiti ja isä saavat väärää käsitystä", vastasin jo hieman vihaisena. Tämä täytyi päättää nopeasti.
"Ja minne sinä kuvittelet, että minä menen siksi aikaa? Etkö todellakaan voinut ilmoittaa aikaisemmin?" Leo kysyi ääntään selvästi korottaen. Hänen kasvonsa olivat hetken pelottavan vihaiset. Olin kuvitellut, että tuo mies inhosi nykyistä asuintilannettaan yhtä paljon kuin minäkin, mutta nyt en ollut enää ihan niin varma. En silti voinut antaa periksi, vaikka tiesinkin, että hänellä tuskin olisi rahaa hotelliin.
"Ei minua kiinnosta!" huusin hänelle takaisin. "Mene vaikka jonkun ystäväsi luokse, tai lauleskelemaan johonkin kapiseen baariin! Ei voi olla niin vaikeaa kadota kahdeksi päiväksi!" jatkoin raivoamistani. Leon kasvot muuttuivat synkemmiksi ja saivat minut lähinnä pelokkaaksi. Tämä oli muuttunut nopeasti räjähdysalttiiksi.
"Okei, minä menen. Ei ole sitten minun ongelmani, jos kuolen kadulle!" Leo huudahti minulle ja lähti kävelemään huoneeseensa, luultavasti vaihtamaan lämpimämpiä vaatteita. Ulkona oli satanut kauan. Kummallista, olin odottanut jotain kamalaa raivon purkausta, mutta mies olikin suostunut pyyntööni. Ehkä tajusi viimein, että ei ollut kaivattu. Ja en sitä paitsi ollut mikään elättäjä, kyllä aikuinen mies selviäisi yksinkin jonkun aikaa.
"Hyvä!" huusin Leon perään vihaisimman ilmeeni kera. Olin saanut taas paljon lapsellista vahinkoa aiheutettua näin lyhyessä ajassa. Mutta kuka tuollaista idioottia edes kaipaisi takaisin?
***
Niin kuin sovittu oli, vanhempani saapuivat kahdeltatoista.
Leosta ei ollut kuulunut mitään eilisillan jälkeen. Kaikki tulisi menemään suunnitellusti, saisin viettää mukavat kaksi päivää vanhempieni kanssa.
"Patja ja matkalaukut ovat vielä autossa", äitini sanoi halauksemme jälkeen ja vilkuili ympärilleen ihastellen. "Ei se mitään, haetaan ne myöhemmin. Keitän kahvia", tokaisin hymyillen vastaukseksi. "On meillä sitten reipas tytär!" isä naurahti saaden minutkin naureskelemaan. Todellakin. Kävelin keittiöön isän ja äidin seuratessa.
Asetin kahvikuppeja upouuteen kahvinkeittimeeni. Olin hommannut kamalasti ruokaa ja muita tärkeiksi kokemiani asioita vanhempiani varten, rahatilanteeni leijaili nopeasti nollille. "Täällä ei ole mikään muuttunut sitten viime kuukauden", äiti tuumaili odottaen juotavaa. Isä nyökkäili myötäillen.
"Haha, miksi olisi?" vastasin ääni melkein särkyen. Jos he vain tietäisivät... Äiti ja isä rupattelivat jotain keskenään, samalla kun täytin kuppeja valmiiksi. Minua melkein pelotti, mitä kävisi jos vanhempani saisivat tietää miestoilailuistani. Vai otinko sittenkin asian liian vakavasti?
Kiikutin viimein kuppeja pöytää kohti. "No niin, täältä tulee kahvi!" hihkaisin epäilyttävän pirteästi vieraideni istuessa pöytään.
"Muistatte muuten kai, että lähden tässä illemmalla sinne työhaastatteluun", informoin ja istuin itsekin alas. Kuuma kuppi poltteli hyppysissäni.
"Voi sinua... Aina on taisteltava rahan kanssa. Voisit ihan hyvin pyytää meiltä apua!" äiti huokaisi hörpäten juomaansa.
"Mitä sinä höpötät? Halusin itse pitää tämän talon, joten tietenkin maksan sen myös itse. En halua olla taakka, kun tiedän ettette tekään miljonäärejä ole", vastasin tempperamenttisesti ja aloin nopeasti ryystämään kahviani. Tiesin kyllä, että nykyisillä tuloillani en selviäisi pitkään. Olin hullu pitäessäni omakotitalon yksin.
Mutta ehkä tuleva työhaastattelu antaisi minulle edes jotain toivoa?
***
Mistä johtui, että onnistuin aina lähtemään liian myöhään kotoa väärinä päivinä? Eivät ottaisi minua varmastikaan hyvällä, jos tulisin vartinkin myöhässä niinkin tärkeään asiaan kuin työhaastattelu! Olisipa auto, tai edes pyörä.
Olin sitten päättänyt käyttää 'oikotietä', eli mennä kaupungin lävitse katupummien valtaaman kadunpätkän kautta. Jokaisella paikkakunnalla oli varmasti pahamaineiset seutunsa ja juuri siitä minä sitten kuljin. Mahtavaa.
Joskus päässäni pyöri kauhukuvia siitä, jos itse joutuisin kadulle. Entä jos en saisi tarpeeksi rahaa nykyisillä kyvyilläni? Tietenkin menisin asumaan vuokralle tai jotain, mutta elämä oli epävarmaa.
"Tarvitsiskos tyttö seuraa?" hieman iljettävä ääni kuului takaaltani. Jalkani hidastivat matkaansa kuin itsestään, vaikka tässä tilanteessa kovempi vauhti olisi ollut valtti. Ei kannattanut noteerata humalaisia kadunkulmassa...
"No? eikö tee mieli?" tuntematon mies jatkoi mongerrellen. Nielaisin ja yritin saada itseäni koventamaan taas kävelytahtiani. Ei kai hän alkaisi seuraamaan minua? Kyynelkaasu tai pippurisumute olisi helpottanut tukalaa oloani, mutta ihan kuin joku oikeasti tähän aikaan päivästä yrittäisi jotain!
Vilkaisin varovasti taakseni. Mies oli noussut paikaltaan ja taisin todellakin olla hänen kohteenaan!? "Yritätkö mennä karkuun vai?" ääni kuului kovempana.
"Anteeksi!" minä huudahdin todella typerästi ja lähdin kipittämään nopeammin. Kaikenlaisia ihmisiä sitä liikkuikin... Juuri kun luulin ja melkein tiesinkin päässeeni pois humalaisen ahdistelijan kynsistä, jokin tarrautui kovaa käteeni ja paiskasi minut viereistä seinää päin.
Mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä? Tunsin itseni voimattomaksi. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että en pystynyt edes huutamaan. Ja vielä kirkkaana päivänä! Jonkun olisi pakko huomata... Vai mitä?
"Meillä tulee olemaan tosi hauskaa yhdessä", mies kuiskasi melkein naamassani kiinni. "Lo-lopeta..." minä mumisin ja puristin kyyneleiset silmäni kiinni. Yritin puskea ällötystä kauemmas, mutta käsieni voimat eivät vain riittäneet.
Hengitykseni muuttui entistä tiheämmäksi ja ahdistuneeksi. Minun täytyi saada edes salpautunut ääneni takaisin. En ikinä antautuisi tällaiselle! Hetken kamppailtuani jostakin alkoi kuulumaan lähestyviä askeleita. Luojan kiitos. Ehkä prinssi rohkeita olikin vielä olemassa...
"Päästä hänet!" liiankin tuttu ääni huusi vierestämme. Miten ihmeessä satuin tapaamaan tuon henkilön tällaisessa paikassa, näin kamalassa tilanteessa! Mies takaani hellitti äkisti otteensa.
"Sori, en tienny, että sillä oli seuraa!" ukko änkytti ja onneksemme liukeni kuin pelästynyt jänis paikalta.
Minä nojasin yhä seinään ja yritin toipua äsken koetusta läheltä piti -tilanteesta. Onneksi mieleni oli vahva tarpeen vaatiessa ja pystyin jotenkin palauttamaan itseni nykyhetkeen. "Ja sinne meni", Leo huokaisi myötätuntoisesti minulle. Hieraisin naamaani hieman tokkuraisena.
"Oletko kunnossa?" urhoollinen pelastajani kysyi kääntyen puoleeni. Yritin saada kalpeaa kasvojeni väritystä ja itkuisia silmiäni laantumaan hieman. Oliko normaalia tuntea tällaisessa tilanteessa äärimmäistä noloutta? Miksi kaikista ihmisistä juuri Leon piti olla pelastajani? "Luulen, että olen", mutisin hänelle sydän kyllä vieläkin pamppaillen. Pakotin katseeni siirtymään häneen.
"Mutta mitä ihmettä sinä edes teet täällä?" uskaltauduin kysymään Leolta, vaikka ulkomuotoni ei ollutkaan mikään kovin hehkeä. "Eikö sinun pitäisi olla jossakin hotellissa tai jotain?"
"Älä siitä murehdi", Leo naurahti. Hänen äänensä oli hieman painuksissa. "E-en murehdikaan, mutta..." minä aloitin, mutta jokin muu kiinnitti huomioni. Normaalisti niinkin virheettömät kasvot omistivat nyt kalpean värityksen, sinertävät huulet ja tummat silmänaluset.
"Sinulla on kuumetta", minä mumahdin. Yritin varovasti laskea käteni miehen otsalle, mutta hän läpsäisi sen nopeasti pois. "Älä viitsi", Leo tuhahti vieläkin naurahdellen. Tässä ei ollut mitään hauskaa. Ei kai hän oikeasti ollut yöpynyt ulkona? Minun takiani? Olin ollut varma, että Leo olisi mennyt hotelliin, tai edes bändikaveriensa luokse.
Kiskaisin miestä kädestä ja yritin vetää häntä mukaani. "Tule nyt!" huudahdin hänelle. Taisin olla jotenkin pelottava, äsken olin vielä ollut ahdistelijan kynsissä ja nyt välitin enemmän kuumeesta? En oikein tajunnut itsekään itseäni. "Tautisi ei saa mennä pahemmaksi, okei!?" jatkoin tällä kertaa hieman vihaisemmalla painolla.
Leon kasvot muuttuivat yhtä ärtyisiksi kuin omanikin. "Itse käskit minun pysyä poissa!" hän huudahti minulle. "Nyt kun sitten yritän, vedät minut takaisin?" Tässä ei selvästikään normaalit riidat auttaneet. Päätin käyttää heikkoa tilaani hyväkseni.
"Mu-mutta sinä pelastitkin minut..." änkytin hänelle silmät kyyneleissä. "Olen palveluksen velkaa ja haluaisin vain auttaa!" jatkoin mahdollisimman surullisen näköisenä.
"Täh?" Leo kysyi hämillään ja tässä vaiheessa minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Nappasin hänen hihastaan ja lähdin kulkemaan takaisin kotiani kohti. Onneksi Leo oli loppujen lopuksi sen verran heikossa kunnossa, että päätti seurata minua huokaisten.
"Luulin, että inhoat minua enemmän kuin laskujasi", hän tuumasi minulle kysyvällä äänensävyllä. "Mutta niinhän minä inhoankin", vastasin hänelle hieman naurahtaen. Jäin paitsi työhaastattelustani ja saisin kohdata epämiellyttävän reaktion vanhemmiltani, mutta en vain voinut jättää välikohtauksemme jälkeen Leoa takaisin kadulle.
Olisinpa vain tiennyt etukäteen, että tästä ne ongelmat vasta alkaisivatkin.
----------------------------------------------------------
Muoahah. :D Päätin lisätä jonkinlaisen vaaratilanteen normaalin rauhallisen juonenkulun tilalle... Itse en kyllä pitänyt tekemästäni ollenkaan, oli sen verran haastava lavastettava. Tuntu et epäonnistuin täysin. :P Mutta ei siitä sen enempää, haluan nyt kuulla mitä lukeneet ovat mieltä! Joten palaute ei olis pahitteeksi. :)
Kommentit