Okei, moikka kaikille. :D En oikein tiiä, mitä tässä kannattais sanoa. Ensinnäkin, halusin ehdottomasti otsikkokuvan. Yritän tehdä tällaiset aina jatkossakin. Tanssijatytön jälkeen olo on ollut melkosen tyhjä, viimein pääsin aloittamaan uudelta pohjalta! Oon yrittänyt tarinan tekoa varmaan neljäkin kertaa jo, mutta ainoastaan tää idea on tullut kuviksi asti. Ja toivottavasti inspaa vielä kauan! Osassa on 31 kuvaa muistaakseni, eikus lukemaan.
***
Kellon tikitys oli hetken ainoa ääni avarassa olohuoneessa.
Agatha mietti syvään ja naputti jalkaansa puiselle parketille. Lintujen hiljainen sirkutus kantautui avonaisesta ikkunasta.
"Jos minä en saanut häntä palaamaan kotiin, et sinäkään. Ei tekemämme jälkeen", nainen totesi, huokaisten alistuneesti perään.
Sohvalla istuva vieras potkaisi kevyesti jalallaan lasista pöytää. "Yrittäisit luottaa minuun. Hän on kuitenkin lapsesi", Marie vastasi tiukasti.
"Poikani on tehnyt kantansa kyllin selväksi. Minua pelottaa, että menetän yhteyteni häneen lopullisesti, en kestäisi sitä", Agatha jatkoi. Hänen mielessään alkoi kumminkin liikkumaan ehdotuksen hyvät puolet.
"Saan hänet kyllä taipumaan. Kukaan ei tietoisesti seuraa ongelmia", Marie vastasi päättäväisesti.
"Mikä muka voisi mennä pieleen?"
***
Hörpin kirkerän makuista juomaani suu mutrulla.
Perjantai-ilta tyhjänpuoleisessa baarinkäppyrässä ei ollut mielipaikkani, mutta minut oli sinne melkeinpä väkisin raahattu.
"Hope, onko niin vaikeaa saada edes pientä hymyä naamalleen?" Julia naurahti kuivasti. Katsahdin häneen hieman nyrpeästi, jonka jälkeen väänsin kasvoilleni varmastikin riittävän virneen.
"Täällähän on ratkiriemukasta!" vastasin silmiäni räpsytellen. Olisin ollut mieluummin kotonani, tietokoneen tai sanomalehden ääressä.
"Yrittäisit edes!" Julia huokaisi selvästi ärtyneenä. Hän sai vastaukseksi tuiman katseen.
Edelllinen bändi lähti vähin äänin lavalta. En tajunnut, miksi baari vaivautui palkkaamaan minkäänlaisia viihdyttäjiä lavalleen, tällaisena iltana ei edes ollut tarpeeksi asiakkaita.
Olin kuullut monta kertaa, että suhtauduin asioihin liian negatiivisesti. Ehkä minun tosiaan pitäisi etsiä jotain positiivista hyvin vaiherikkaasta elämästäni. Jestas.
"Hope, katso!" Julia huudahti käsiään taputellen ja kiinnitti hetkeksi huomioni toisaalle.
Hörppäsin juomaani ja vilkaisin kyllästyneen oloisena puiselle lavalle. Mitä nyt taas?
"Hyvää iltaa, olemme Leaf ja esitämme teille... no, kuulette sitten", mies esittäytyi ja olikin nopeasti monen ihailujen kohteena, kiitos havaitsemieni huokausten. Hetken kerkisin jo toivomaan, että olisin ollut pöydän lähempänä, sillä en erottanut miehen kasvoja tarpeeksi hyvin - tarvitsin silmälasit.
"Tuosta ei mies parane", Julia myhäili. Pyöräytin silmiäni nopeasti sen merkiksi, että en edelleenkään ollut sujut baari-illan kanssa.
Mies alkoi laulamaan. Kertoakseni lisää outoja faktoja itsestäni, en kuuntele juurikaan musiikkia. Mutta tästä kappaleesta minä pidin. Se oli nopeatempoinen, mutta kumminkin pehmeä. Kuin olisin syönyt erityisen hyvää hattaraa.
***
"Onko sinun pakko puhua jokaiselle komealle miehelle, jonka näet?" huusin Julialle epätoivoisena, silti kasaantuvan kiukkuni varassa. Välillä mietin, miksi edes kutsuin häntä ystäväkseni.
Julia kipitti rivakkaan tahtiin edessämme kävelevän tummanpuhuvan henkilön kannoille. En voinut muuta kuin seurata häntä häpeän puna kasvoillani, olisi ollut liian vaarallista lähteä yksin tallustelemaan pimeitä katuja pitkin. "Hei, odottakaa!" Julia huudahti sitten, vääntäen kaiketi kasvoilleen hymyn. Mies pysähtyi.
"Pi-pidin todella paljon musiikistanne!" kaverini sanoi säälittävän kuuloisesti. Kävelin hieman nopeammin lähemmäs. "Kiitos", äsken esiintynyt nuorukainen mumahti, rykäisten sen jälkeen hiljaa. Hän kääntyi nopeasti meitä kohti.
"Tulkaa kuuntelemaan seuraavallakin kerralla", mies kehotti jotenkin oudon sädehtivästi. En olisi halunnut vaikuttua Julian mukana, tuo oli selvästi tarkoituksellista.
"O-okei", Julia hengähti. Nielaisin kuuluvasti ja yritin ravistella itseäni oudosta tunteesta, joka velloi muutaman sekunnin sisälläni. Pian mies kääntyi lähteäkseen ja ensimmäistä kertaa kunnolla näkemäni kasvot vaihtuivat pelkäksi muistoksi.
Seisoimme Julian kanssa hetken ihan hiljaa. Etääntyvät askeleet katosivat näköpiiristämme ja vilkaisin hitaasti vieressäni seisovaan, unelmissaan leijuvaan henkilöön. Mitäköhän ihmettä tuokin oli ollut? Julian villiintyneet hormonit olivat tainneet tarttua minuunkin.
"Milloin?" ystäväni kysyi sitten parin minuutin kuluttua ihmeellisestä kohtaamisesta. "Häh?" mumahdin tajuamatta oikein kysymystä. "Milloin hän esiintyy seuraavan kerran?" Julia toisti ja aloin itsekin miettimään. Tosiaan... Samassa jokin maassa kiinnitti vähäiset rippeeni tarkkaavaisuudesta.
Maassa makasi hyväkuntoiselta näyttävä kännykkä, joka ei todellakaan sopinut kadun ränsistyneeseen yleisilmeeseen. Se oli luultavasti pudonnut joltakin, mutta keneltä? Kumarruin nostamaan puhelimen ja yritin löytää jotain merkkejä mahdollisesta omistajasta.
"Kummallista..." mutisin hiljaa ja painelin varovaisesti kosketusnäyttöä. Puhelin tuntui liian hienolta hyppysiini. Ei kestänyt kauaakaan, kun Julia seisoi vieressäni.
"Hope, mikä tuo on?" hän kysyi vieläkin vähän hurmoksessa, typerästä kysymyksestä päätellen. "Miltä näyttää? Löysin sen äsken maasta", vastasin tuttuun tapaani hitusen äkäisesti.
Julian ilme muuttui vakavammaksi. "Tuo on varmasti sen miehen", kaverini totesi, saaden jostain syystä kylmät väreet selkääni pitkin. Hän tarttui käteeni päättäväisesti. En halunnut joutua vastuuseen tästä!
"Mitä minä nyt teen?"
---------------------------
Ensimmäinen osa oli tässä. Anteeksi jos teksti tökkii tai kuvia on liikaa, alan vasta totutella... (: Nyt mä kaipaankin rakentavaa palautetta, jotta on potentiaalia tehdä seuraavakin osa. Joten kommenttia ois kiva saada!
Kommentit