Joo. Niinhän siinä sitten pääsi käymään. Onkohan ees mahdollista saada sims kolmosella toteutettuja tarinoita kunniakkaasti loppuun asti? :D Eli siis, peli alkoi kenkkuilemaan mulla, kone sammuili heti simssin avatessa. Olisin ehkä saattanut keksiä jonkun ratkaisun tälle tarpeeksi mietittyäni ja kokeiltuani, mutta... Inspiraatio katosi jostain syystä ihan kokonaan. Siis ei enää minkäänlaista halua jatkaa tätä. Ja se on varmaan se päällimmäinen syy, miksi katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi lopettaa vaan kokonaan. 

From the first sight kerkis olemaan hieman yli vuoden osa mun elämää. Välillä rakastin tän tarinan tekoa enemmän ku mitään muuta ja joskus taas olisin vaan halunnut heittää koko mun koneen sinne missä pippuri kasvaa. :P En muuten tiennyt, että simshahmoihin voi kiintyä mitenkään erityisesti. Näköjään voi, koska Hope ja Leo on melkeinpä ku mun omia lapsia. Okei, ei nyt sentään. Mutta kumminkin, tuun rakastaa heitä ja myös muita FTFS:ssän hahmojani hamaan loppuun asti. 

♥♥♥

Voisinpa vähän kertoa jotain tapahtumia mitä pääparimme olis vielä saanut kokea. Mulla ei ole mitään ylhäällä vaan kaikki on oman pääni sisällä, joten mä en mitenkään jaksa enkä pysty kirjottamaan kaikkea tähän. :D Mutta jotain oleellisia juttuja paljastan teillekin!

Eli siis, Hope olisi mennyt seuraavaksi tapaamaan Leon vanhempia. Ja yllätys yllätys he päätti kutsua Hopen asumaan ikäänkuin "koeajalle" hulppeaan lukaaliinsa ja katsoa, minkälainen nainen Hope onkaan. Olisiko siitä Leon puolisoksi. Ja tokihan myös Leo asuu siinä samaisessa talossa, joten olisi ollut kaikkia "kivoja" yhteisiä ruokailuhetkiä koko poppoon kesken ja sen sellasta. :) No, koska ei tietenkään mikään ole näin yksinkertaista, Marie ja Leon äiti Agatha oikeesti haluaa vaan eliminoida Hopen tekemällä sen elämästä aikalailla helvettiä siellä heidän luonaan. No, tässä olis sitten käynyt kaikenmoista ikävää ja kivaakin. Loppujen lopuksi Hope ja Leo saa mutkien kautta todistettua, että he oikeesti haluaa olla yhdessä enemmän ku mitään muuta. Ja Leon vanhemmat ja jopa Marie uskoo sen. 

Julia olisi alkanut seurustelemaan Adamin kanssa ja Serafina... en miettinyt oikeastaan mitä Serafinalle käy. :D Mutta sekin olisi tajunnut, että Leo ja Hope kuuluu yhteen ja niiden erottaminen ei tulis onnistumaan. Luultavasti olisin sillekin hommannut jonkun miekkosen sitten tasapuolisuuden vuoksi. En kertonut tätä juonta kovinkaan selkeästi teille, anteeksi siitä. Voitte kysyä lisää vaikka kommenteissa, jos siltä tuntuu. (: 

Loppukohtaus olis kumminkin ollut sellainen, jossa Hope ja Leo olisi kävelleet käsi kädessä erästä puiston tietä, illan hämärtäessä. Tarina olis loppunut sanoihin "ja niin mekin saimme oman, onnellisen loppumme." Siinäpä se sitten. Ei varmaankaan kuulostanut näin kerrottuna niin hirveän kiinnostavalta. :D

Mutta, ennen kuin lopetan lopullisesti tarinani, haluan vielä antaa oikein ison kiitoksen kaikille teille lukijoille ja varsinkin kommentoineille. En olisi ikinä päässyt näin pitkälle ilman teitä. Kiiiiiiiiiitos siis ihan kamalasti. Teen vielä varmasti uuden tarinan kunhan inspiraationi palaa ja peli alkaa pelittämään, joten ette tule pääsemään musta eroon vielä pitkään aikaan, jos onnekkaasti käy. :) Siihen asti, näkemisiin! 

 

Jestas ku on kämänen otsikkokuva, väkersin sen viimeisillä voimillani... Eikä se oikein kuvaakkaan tätä osaa, hirmusen synkkä. No mutta asiasta toiseen, päivää lukijat! :D On taas kulunut aikaa edellisestä julkasusta, pahoittelen sitä. Olen nimittäin lukenut himona kokeisiin ja pelannut Zeldaa. Ja nyt haluan vaan päästää teidät lukemaan, 39 kuvaa tiedos. Ja ekoissa kohtauksissa on isompi teksti, koska tää kirjotusjuttu ei suostunut millään tottelemaan mua. No mutta enjoy >>

***

Jostain tulviva ärsyttävä auringonvalo pakotti minua avaamaan silmiäni ihan liian brutaalisti. Miksei tämä hetki voinut vain jatkua ikuisesti?

Myös kerrassaan euforinen olotilani alkoi pikkuhiljaa hälvetä, enkä voinut sille mitään. Aamu oli viimein tullut. Joutuisin palaamaan siis todellisuuteen.

Mutta vielä muutama minuutti tässä ei tekisi kenellekään pahaa...

***

"Kuvitteletko sinä ihan oikeasti, että he suostuisivat tähän kaikkeen? Sama kuin yrittäisimme uskotella vanhemmillesi, että joulupukki on oikeasti olemassa. Koko tilanteemme on yhtä mahdottomuutta", minä totesin epäuskoisempana kuin koskaan. Se aikaisempi huumaava olotilani oli muuttunut äärimmäiseksi ahdistukseksi heti noustuani aamulla sängystä.

"Se on mahdotonta vain, jos haluat sen olevan", Leo sanoi aika kutkuttavasti. Mutta minä olin ikuinen realisti.

"Perheesi meni jo kerran äärimmäisyyksiin saadakseen vain minut pois pelistä. kerro yksikin hyvä syy, miksi he eivät tekisi sitä uudestaan", sanoin yhä liian epäuskoisena. Tiesin kyllä, että tällainen ajattelutapa oli typerä. En vain pystynyt näkemään missään toivon pilkahdusta meille kahdelle. Rakastamani miehen perhe vihasi minua ja ihan oikeasti pelotti, mitä tulisi käymään jos suhteemme tulisi taas kerran julki. 

 “Sinä mietit ihan liikaa”, hän tuumasi puuskahtaen. “Ja sinä taas ihan liian vähän”, minä vastasin pitäen katseeni edelleen vihreässä seinässä. “Vanhempani ovat vain ihmisiä. Eivät he voi loppupeleissä estää meitä tekemästä mitä haluamme, vaikka olet sellaisen käsityksen ehkä saanutkin. He kyllä tajuavat, kuinka paljon minä välitän sinusta. Meidän pitää vain osoittaa se”, Leo jatkoi vakuuttavasti. Punastuin hiukan.

 “E-entäpä Serafina? Hän kutsui sinua poikaystäväkseen”, minä kysyin seuraavaksi. Hiljalleen aloin väkisinkin uskomaan siihen, että voisimmekin joskus saada yhteisen tulevaisuuden. Mutta elämä oli silti opettanut, että ei kannattaisi asettaa toiveita tällaisesta liian aikaisin. Se tulisi vain kostautumaan.

 “Siitä sinun on täysin turha murehtia. Serafina on luonut ihan yksin tuollaisia haavemaailmoja. Minä en tunne häntä kohtaan yhtään mitään, enkä tule koskaan tuntemaankaan”, Leo vastasi, pudottaen taas hieman lisää painoa sydämeltäni. Voisiko kaikki oikeasti järjestyä? Ja ennen kuin olin kerinnyt edes tajuamaan, Leo oli vetäissyt minut pois tuoliltani ja painanut minut lähintä seinää vasten.

Mies vetäytyi pois suudelmasta naurahtaen hieman nolostuneen oloisena. "Se oli hetken mielijohde..." hän mutisi tuijottaen intensiivisesti silmiäni.

“Saat kaikki mahdolliset valtuudet jatkaa, mutta ennen sitä lupaa minulle yksi juttu”, minä pyysin hymyillen. “Antaa tulla”, Leo vastasi odottavan näköisenä. “Puhu tässä lähiaikoina Serafinalle. Kerro hänelle meistä. Vaikka hän ei ehkä olekaan mikään miellyttävin tuntemani ihminen, en halua hänen elävän epätietoisuudessa. Serafinan täytyy saada tietää. Ja toki myös vanhempiesi, mutta kerrotaan nyt hänelle ensin, okei?"

***

Serafina

Minä olin iloisempi kuin pitkään aikaan.

 ”Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kutsut minut omatoimisesti jonnekin kanssasi. Olen hyvin otettu, noin poikaystävän pitääkin käyttäytyä!” uskalsin aloittaa keskustelun melko reippaasti. Leonardin ilme näytti tylsältä. ”Me alamme viimeinkin vaikuttaa oikealta parilta”, jatkoin hymyillen varovasti. Hän vilkaisi minua väsyneen oloisena.

 ”Ikävä murskata pieni vaaleanpunainen kuplasi, mutta en ole tietääkseni missään vaiheessa ollut kanssasi suhteessa. Kaikki on omassa päässäsi ja tulee aina olemaankin”, Leonard sanoi niin kylmästi, että sattui. ”Ja tätä on jatkunut ihan liian pitkään, tajuan nyt viimeinkin lopettaa. Ihan sinunkin parhaaksesi. Minä en tunne sinua kohtaan mitään, Sera. Ja pystyn nyt sanomaankin sen. En välitä enää yhtään vanhemmistani.”

 ”Tu-tuo on vale. Vielä vähän aika sitten pidit minusta. Näin sen. Tiesin sen!” minä melkein huudahdin. Miksi Leonard puhui tuollaisia? Miksi kaikki alkoikin kääntymään ihan väärään suuntaan?

 ”Olen pahoillani, että saatoin johtaa sinua harhaan. Vielä vähän aika sitten olin hukassa. En tiennyt, mitä tehdä elämälläni”, mies vastasi. En hyväksyisi tätä, en ikinä. Ja tiesin jo, kuka oli syypää. ”Tapasit Hopen. Siellä juhlissa. Mutta olet silti jättänyt jotain kertomatta, vai mitä?” minä kysyin ääni hieman väristen.

 ”Jep. Tapasin Hopen, tai oikeastaan löysin ja jäimme loukkuun velipuoleni takia. En juossut perääsi kuullessamme ampujasta, vaan lähdin etsimään häntä. Silloin viimeistäänkin tajusin, että Hope on tarkoitettu minulle. Vain minulle. Ja nyt minulla ei ole enää minkäänlaista aikomusta luopua hänestä. Anteeksi”, Leonard kertoi. Ja täytti minut sanoinkuvaamattomalla kateudella. Vihasin Hopea.

 ”TE ETTE TULE IKINÄ SAAMAAN TOISIANNE! Minä pidän siitä huolen! Vaikka se olisi viimeinen tekoni!”, huusin nousten ryminällä seisomaan, herättäen varmasti kaikkien huomion. Mutta minua ei kiinnostanut. Halusin murskata kaiken, mitä Hope piti rakkaana. Niin paljon minä vihasin häntä.

 ”Jehna... Ota nyt ihan rauhassa. Älä tee tätä enää vaikeammaksi. Mieti järkevästi”, Leo vastasi yrittäen hillitä minua. Häntä ahdisti muiden ihmisten hämmästyneet katseet. Mutta minulla ei ollut minkäänmoista aikomusta olla rauhassa.

  ”Älä siinä osoittele sormeasi minulle! Teit pahan virheen, ymmärrätkö!? Jos minä en voi saada sinua, niin ei Hopekaan voi. Teen teidän elämästänne helvettiä!” jatkoin kihisten kiukusta. Saatoin ehkä sanoa juuri jotain, mitä tulisin hieman häpeämään myöhemmin, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Olin liian katkera. Samassa Leonard nousi pöydästä ja tarttui käteeni.

 ”Kuule, joskus elämä ottaa koville. Minä jos joku tiedän sen. Mutta et voi sen takia alkaa riehumaan julkisilla paikoilla näin. Selvitä pääsi kotona, äläkä nolaa minua käytökselläsi!” hän sanoi äkäisen ilmeen kera. Yritti selvästi kääntää kaiken minun viakseni, mitä se ei tietenkään ollut. Hän tässä käyttäytyi väärin! Hän tässä pilasi elämäni olemalla Hopen kanssa! Riuhtaisin käteni pois Leonardin otteesta.

 ”En voi uskoa, että sinä juuri sanoit tuon. Kuule, joskus sinä vielä ryömit takaisin luokseni ja toivot, että ottaisin sinut takaisin. Ja silloin olet myös menettänyt rippeetkin vanhempiesi luottamuksesta. Sinulla ei ole mitään jäljellä, enkä minä aio sanoa sinulle yhtäkään lohduttavaa sanaa. Ja kaikki vain säälittävän rakkaustarinasi takia”, sihahdin niin halveksivalla äänensävyllä, että yllätin jopa itseni.

 Samassa ravintolan tarjoilija oli kävellyt vierellemme. ”Onko teillä täällä joku ongelma?” hän kysyi jokseenkin typerästi, sillä totta kai meillä oli ongelma. Miksi muuten huutaisin täyttä kurkkua? ”Itse asiassa olemme juuri lähdössä. Anteeksi häiriö”, Leonard sanoi täysin hillityllä äänellä.

 Minä lähdin myös melko hillitysti kävelemään pois ravintolasta, mutta sisälläni kiehui. En ollut koskaan inhonnut ketään ihmistä näin paljon. Hope ei ansainnut edes elää. Hän vei minun onneni. Hän ei tulisi koskaan rakastamaan Leonardia niin kuin minä. Iljettävä nainen.

 ”Ja Sera, älä tee mitään typerää. Anna meidän hoitaa itse omat ongelmamme”, Leonard sanoi vielä minulle, ennen kuin kerkisin kadota huoneesta. ”Minä en tee koskaan mitään typerää. Toisin kuin sinä”, vastasin hänelle kylmästi ja kävelin viimeinkin pois kaikkien näiden säälittävien ihmisten näkyviltä.

Minä en todellakaan aikoisi vain tyytyä kohtalooni.

***

...

 ”En voi uskoa, ettet kertonut minulle aikaisemmin. Vielä hetki sitten olit kuulemma päässyt täysin yli Leosta, ja nyt olettekin yhdessä ihan rakastuneina? Ei tässä edes perässä pysy”, Julia valitti tuttuun tapaansa.

 ”Tiedän, tiedän... Reiluna ystävänä olisin kertonut jo. Mutta en minä itsekään meinannut pysyä mukana tässä kaikessa, enkä voi edes vielä käsittää seurustelevani yhtäkkiä Leon kanssa. Mutta jokin outo voima vetää meidät aina takaisin yhteen”, vastasin mietiskellen. Leo oli tällä hetkellä taas kotonaan, mutta minä kaipasin häntä jo. Kummallista, kuinka tunteet vain sisälläni heräsivät uudestaan. Jos ne edes koskaan lähtivät.

 ”Se on sitä todellista rakkautta...” Julia mumahti huokaisun saattelemana. ”Niinpä kai”, äännähdin seuraten sitten taas jotain televisiossa pyörivää surkeaa saippuasarjaa.

 Mutta voisiko kaikki vain oikeasti yhtäkkiä järjestyä? Saisinko Leon kanssa koskaan sitä omaa, onnellista loppua? Minua pelotti. Kaikki tuntui menevän niin nopeasti. Ja kuulemma Serafinakaan ei ollut ottanut suhteemme uutta kukoistusta laisinkaan hyvin, mitä nyt puhelimessa sain Leolta nopeasti selville. Ja samassa oma puhelimeni soi keittiön pöydällä ja kiiruhdin toki nopeasti vastaamaan.

 ”Arinako?” Julia kysyi kääntyen minua kohti. ”Ei... tuntematon”, vastasin kurtistaen kulmiani. Painoin vihreää luuria hitusen epäröiden.

  ”Hope, Hope, Hope...” selkäpiitä karmiva ääni sanoi lähes oitis vastattuani. Marie.

 ”Et sitten pystynyt pysymään poissa rakkaan veljeni kimpusta tämän kauempaa? Se on sääli, koska nyt joudut kantamaan tekosi seuraukset”, Marie tuumasi langan toisessa päässä jotenkin ällöttävän myhäilevästi. Miten hän oli saanut tietää näin nopeasti? Ei kai vaan Serafina olisi oitis mennyt kantelemaan?

 ”Mitä haluat?” kysyin varovasti, sydän pamppaillen. Pelotti riivatusti, mihin nyt joutuisinkaan. Marie oli kuin joku maanpäällinen demoni, jo hänen äänensäkin sai minut varpailleni.

 ”Saat tavata vanhempani, heillä on asiaa. Lähetämme auton hakemaan sinua kotoasi luoksemme, joten valmistaudu vikkelään. Meillä ei ole hirveän kauan aikaa odotella”, tuo myrkyllinen nainen vastasi ja ennen kuin tajusinkaan, puhelu oli loppunut.

 ”No? Kuka se oli? Mitä hän sanoi?” Julia kysyi tietämättömänä siitä kauheudesta, mikä minua tulisi varmasti odottamaan.

 ”Minä olen niiin pulassa”, vastasin huokaisten syvään. Miksi minä edes kuvittelin, että Serafinalle kertominen toisi mukanaan jotain hyvää? Olin liian sinisilmäinen, aina.

---------

Tättärätättäättää, nyt se on ohi. Toi teksti oli pakoittain aika ärsyttävää, toivottavasti ei haitannut lukemista kauheesti. Jouduin lataamaan uuden kirjotusohjelman ja se on kökkö, jotenka niin... Hermo meinasi mennä tän osan kanssa. Ehkä seuraavassa osassa saan asioita korjattua. Osa oli ehkä vähän tylsä, mut kertokaa te toki mielipiteitänne? :)

From the first sight täyttää yhden vuoden!

Mun piti julkaista tää extra vasta ensi kuussa, sillä sillon ois todellakin se vuosi ensimmäisestä osasta tähän päivään. Olen tässä kummiski onnekkaasti flunssassa, tylsyyden saartamana ja päätin sitten tehdä tämän nyt. Muutama päivä sinne tai tänne ei merkkaa mitään, vai mitä? :D Tuntuu kummiskin ihan oudolta ajatuksena, että tää tarina ois ollut osa mun elämää jo vuoden. Pidän sitä saavutuksena, koska kyllästyn usein toooodella nopeasti. Mutta jotenkin vaan mä olen jaksanut kuvata ja lavastaa jo kuusitoista osaa. Se on kyllä täysin teidän lukijoiden ansiota. Saan teiltä niin ihanaa palautetta, että haluisin oikeesti antaa jokaiselle ison halin! :D Ja näitten alkupuheitten jälkeen jos pääsisi sitten itse extraankin.

Mä en nyt muuten valitettavasti oo väsännyt mitään minitarinaa, jossa Hope ja Leo söpöstelisi. :( Siinäkin pitää olla kunnon idea ja mä en sellasta oo millään saanut (kiitos silti lukijat extraehdotuksista edelliseen osaan!) Sen sijaan mä aattelin laittaa tähän kaikkia syystä tai toisesta julkaisemattomia kuvia ja sit kertoa pikkasen taustatietoa muuteski itse tarinasta. :D Tekee hirveästi mieli näyttää teille nimittäin kuvia aikaisemmista tarinayrityksistäni. Kiinnostaakohan se teitä lukijoita olleskaan? Pelottaa vähän... No mut sen näkee kohta!

 Tuossa on toinen "ensimmäisistä" Hopeista. Mulla oli ennen tätä nykyistä tarinaani kehitteillä kaksi tarinaideaa, joista kumpikaan ei kummiskaan koskaan päässy blogiksi asti sattuneista syistä. Ja Hope-nimisen tyttösen oli tarkotus olla niissä molemmissa päähenkilönä. Miulla on pikkasen kuvia jäljellä noista edellisistä tarinanpoikasista, joten taidanpa vähän kertoa niistä lisää! 

 Ekassa stoorissa Hopen oli tarkotus olla kans vähän tuommonen "luuseri"-tyyppinen koulutyttö, joka ei uskaltanut paljastaa tunteitaan tuolle pojalle tossa. :D Eli varhaselle versiolle Leosta.

 Tarinaan ois sekottunut myös ripaus fantasiaa, koska näiden kahden enkelin takia Hopen elämä tulisi menemään mullin mallin.

 Hope oliski herännyt täysin eri tyttönä seuraavana aamuna! :D Enkelit olis "vahingossa" laittanut Hopen vaihtamaan osia koulun suosituimman tytön kanssa. Sillä olisi viimein ollut mahdollisuuksia ihastukseensa, eli tuohon oranssipäähän ylempänä. No tästä ois toki sitten tullut hirmusesti sekasotkuja ja ongelmia.

Mä en edes muista miksi päätinkin luovuttaa tän idean suhteen. Siitä on kyllä kauan aikaa, joten ihan ymmärrettävää kylläkin. No aikaa kului ja halusin yhä tehdä hirveesti simstarinan, jotenka päätin sitten suunnitella uuden sellaisen. Ja sen nimeksi piti tulla kans From the first sight.

 Tässä versiossa Hope oli köyhä, kodistaan häädetty nainen. Se asui kadulla, niinku kuvasta varmaan huomaakin. :D

 Sitten eräänä päivänä Hope näki lähellä pummikulmaustaan erään tosi suositun bändin laulajan, Cedricin, ja tuntemattoman naisen vehtailevan keskenään. Ei siinä mitään, mutta kaikkialla mediassa puhuttiin Cedricin ja erään toisen naisen onnellisesta parisuhteesta. Hope ei tässä versiossa ollu mikään avuton naikkonen vaan meni oitis ottamaan kuvan kännykällään Cedricin ja tämän tuntemattoman leidin imuttelusta. :DD

Sit se lähtikin karkuun ja sai Cedricin peräänsä. Cedric ei vois antaa maineensa mennä, jos joku typerä pummi levittäis ottamaansa kuvaa juorulehdille. Totta kai mies sai jonkin ajan kuluttua Hopen kiinni. Hope vaati itselleen asuntoa ja tukun rahaa, jos Cedric mieli kuvaa itselleen ja maineensa säilyttämistä.

Loppujen lopuksi Hope päätyi tekemään kotitöitä Cedricin hulppeaan asuntoon, jossa asui miehen lisäksi sen bändi. Ja tästä sitten olisi pitänyt syntyä näiden kahden välille aikamoinen rakkaustarina. Mutta taas kerran mä lopetin, koska mun kiinnostus ei riittänyt. Ja tuollonhan ei ollut vielä poseja, joten se vaikeutti huomattavasti kuvien lavastusta. Harmittaa kyllä, koska nyt muisteltaessa tää vaikuttaa tosi kivalta lavastettavalta. :(

 Ja tässä vielä tämä Cedric, joka näyttää lähes täysin Leolta, mutta vaan blondeilla hiuksilla. :D 

Alkuperäsessä From the first sightissa oli myös tarkotuksena olla tän näkönen nainen. Joku tarkkasilmänen saattaa huomata, että toi on nykynen Hope. :P Siinä vaiheessa ku aloin taas kerran suunnittelemaan uutta tarinaa, niin päätin vain ottaa sivuhahmoksi tarkotetun simin päähenkilökseni. Ja totta puhuen pidän sitä aika hyvänä päätöksenä. Nykyinen Hope on mun kaikista rakkain simini yhdessä Leon kanssa.

Tässä vielä kaksi aika erikoista kuvaa tuohon tarinaan liittyen. :) Arinankin oli muuten tarkotus olla yksi bändin jäsenistä! No mutta jos mä nyt kertoisin tästä varsinaisesta kuusitoistaosaisesta From the first sightista.

Kun mä julkaisin ensimmäisen osan vuosi sitten, mulla ei totta puhuen ollu havaintoakaan siitä, mitä ekan osan jälkeen tapahtuisi. :DD Ainut suunnittelemani juttu oli se, että Leolla oli joku salaisuus. Ja totta kai se, että Hope ja Leo rakastuisi tarinan kuluessa, mutta ne ei tulisi saamaan toisiaan niin helpolla.

Oon kuullut kehuja tästä luomastani juonikuviosta... Mulla alko muodostumaan kokonaiskäsitys tästä tarinasta vasta siinä kuudennen osan paikkeilla. Sitä ennen olin vaan vetänyt päästäni outoja ideoita tulevia osia varten. :---D En ois osannu arvata, että tää menee näinkin monimutkaseksi. Ja alunperin niitä osiakin piti tulla vaan jotain kymmenen, jos sitäkään. No mutta tässä ollaan ja voin paljastaa, että tiedän jo (onneksi) täysin tulevat juonenkäänteet ja mihin From the first sight tulee loppumaan, viimestä kuvaa myöten. :P Toivottavasti ette ole kyllästyneet Leon naamaan, koska tässä kaksi screenshottia hänestä:

Voi että. Oon täysin rakastunut Leoon tarinani varrella ja voisin vaan ottaa siitä miljoona kuvaa ilman mitään järkevää syytä. Itserakkaus haisee, tiedän...

Ja merkityksetön kuva pääparista. :D

Olen muuten aina halunnu halunnut kirjottaa ja lavastaa historiallisen tarinan. Jossa naisilla oli kauniit puvut ja miehetkin sellasia herrasmiehiä, tiedättehän? Aihe on kumminkin tosi haastava ja vaatii kamalasti ladattuja, joten en oo ainakaan vielä uskaltanut sellasta edes yrittää.Tein kumminkin joitakin kuukausia sitten neljän kuvan kuvasarjan, jossa käytin Hopea ja puin simin ... historiallisesti? Tää synttäriextra on aikamoinen sekasotku, joten miksi en laittaisi sitäkin tähän.

Päättäkää itse, mitä tässä sitten oikein tapahtui. :) Ehkäpä joskus tulevaisuudessa teenkin menneisyyteen sijoittuvan tarinan, kuka tietää.

Nyt oon aikalailla kertonu kaiken, mitä on ollu vaikea kertoa missään muualla. :D Tästä kyllä todellakin tuli hirveän sekava, mutta ei voi mitään. Jäljellä on enää muutamia suuressa tylsyydessä tehtyjä typeriä kuvia. Laitan tähän lopuksi siis simieni tekemiä erikoisia ilmeitä tms, joista jotkut on höystetty erittäin huonolla huumorillani. Krhm...

Hopella meni näemmä hermo.

Ja niin taisi mennä Leollakin...

Hrrr. o_O 

Kyllä ne osaa näyttää hyvin hyvin iloisiltakin. 

Tähän mä en sano yhtään mitään.

Enkä tähänkään...

Aivastaminen voi olla rajua puuhaa. :DD

Hope todisti itsemurhayrityksen. 

Tähän sanon syyksi vain äärimmäisen ison tekemisen puutteen. Toi mummo, jonka tein nopeasti sairaalan lavasteeksi, teki kyllä niin karmivia ilmeitä. Se näytti todellakin siltä, et ois voinu murhata jonkun oitis.

Näihin kolmeen hemaisevaan kuvaan taidan nyt lopettaa synttäriextrani. Mitäköhän te nyt musta aattelette... :D

From the first sight lähenee muuten jo loppuaan. Tarkkaa osamäärää en osaa sanoa, mutta ei niitä enää kovin montaa taida tulla. Toivottavasti saan kerrottua Hopen ja Leon tarinan loppuun asti ilman ongelmia. Sims on kamalan riskialtis peli, niinku joillain on ehkä kokemusta. No mutta, nähkäämme ensi osassa, jota alan kuvaamaan luultavasti tällä viikolla!

Oottehan ylpeitä musta, oottehan? :D Mä harvoin enää jaksan tehdä samassa kuussa kahta osaa, mutta nyt jostakin kumman syystä skarppasin ja kuvasin ihan supertahtia. Jotenkin tuntuu, että se näkyy kuvien laadussa... Toivon kovasti että näin ei kummiskaan ole ja kuvittelen tän omassa päässäni. :P Mutta lukekaa ja kertokaa minulle! 43 kuvaa muutes luvassa.

***

Ajantajuni oli kadonnut kokonaan.

Minulla ei ollut minkäälaista havaintoa siitä, kuinka kauan olimme istuneet tässä kylmällä kaakelilattialla, puhumatta juuri sanaakaan toisillemme. Ehkä vartti? Vaiko sittenkin tunti?

Oli yllättävän haastavaa avata yksi vaivainen ovi. Leo oli kyllä kerran ehdottanut ihan tosissaan, että lähtisimme täältä hyvin ahdistavaksi käyneestä vessasta. Mutta kumpikaan meistä ei voinut olla varma ampujan olinpaikasta. Emme voineet ottaa riskejä.

"Hope..." Leo äännähti hyvin pitkän ja vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen. Katsoin häntä varovasti. 

"Olen tässä ajatellut. Niin kuin varmasti sinäkin. Sinua ja minua... Meitä", hän aloitti hitusen kangertelevasti, mutta sai kumminkin sydämeni pompahtamaan varmastikin kurkkuuni asti. Oliko tämä Leon käsitys sopivasta ajankohdasta tällaiselle? Hän sai aina sanoillaan ja teoillaan minut niin hämmennyksiin.

"Mitä ajat takaa?" kysyin yksinkertaisesti ja moitin samalla itseäni pääni sisällä typerän kuuloisesta kysymyksestä. Kuulin Leon nielaisevan. Hän avasi suunsa minun sydämeni pamppaillessa taas turhan kovaa. Mutta sitten ovi lennähti auki.

Odotin jo pahinta, mutta onneksemme kaksi poliisia ilmestyi ovesta sisään. Kaikki pelkoni hälveni oitis, vaikkakin harmitti riivatusti heidän ajoituksensa. Vain muutama minuutti, ja olisin saattanut kuulla jotain mullistavaa. Helpotuksen aalto levisi siltikin koko kroppaani. 

"Syyllinen on saatu kiinni. Te olette nyt turvassa", poliisi sanoi kääntäen sitten katseensa nopeasti Leoon. "Te olette käsityksemme mukaan Leonard Wood? Voisitteko tulla mukaamme, kysyisimme muutaman asian?" hän jatkoi muodollisesti. Katsoin Leoa ihmeissäni. Hän katsoi minua takaisin vähintäänkin yhtä ihmeissään.

"Juuri nytkö?" Leo kysyi poliisilta nousten pystyyn. Poliisi nyökkäsi vastaukseksi, samalla kun toinen poliiseista viittoi minutkin seisomaan. Miksi Leo joutui kuulusteltavaksi, kun minä kaiken todennäköisyyden mukaan pääsisin nopeasti lähtemään pois täältä?

Kerkisimme vaihtaa vain pienen, nopean katseen ennen hänen lähtöään. Ja jouduin taas totuttautumaan siihen ajatukseen, että en tuskin näkisi tuota miestä enää uudestaan.

***

"Olen ihan hirveän pahoillani", Julia niiskutti halaten minua jo varmaan kolmatta kertaa. Osasin enää vain naurahtaa hänen höpsöydelleen. Naisraukka oli saada sydänkohtauksen kuultuaan minulta puhelimessa tapahtuneesta. Hän oli rynnännyt tänne heti seuraavana päivänä. Arinakin oli melkein välittömästi soittanut ja pyydellyt anteeksi miljoona kertaa. 

"En tiedä mitä tekisin, jos sinulle olisi käynyt siellä jotain. Annathan minulle anteeksi? Ei olisi ikinä pitänyt pyytää sinua lähtemään sijastani", Julia jatkoi melkein kyynelehtien. Olin iloinen omistaessani tuollaisen ystävän. Tällaisissa tilanteissa minulle tuli niin kovin tärkeä olo.

"Olen antanut jo. Ethän sinä voinut tietää, että näin kävisi. Olisin hullu syyttäessäni tapahtuneesta sinua", minä vastasin niin lohduttavasti kuin vain kykenin. Totta kai olin vielä hieman shokissa eilisen välikohtauksesta, mutta ampujan sijasta mielessäni pyöri joku ihan muu. Ja se jos mikä oli ahdistavaa. En ollut kertonut Leosta Julialle. Olin oikeastaan jättänyt kaikki pahimmat yksityiskohdat pois...

"Mikäli käsitin oikein, voittajille kerrotaankin vain puhelimen välityksellä? Mikä sääli, että hieno juhla menikin pilalle", Julia jatkoi vaikuttaen taas onneksi enemmän omalta itseltään. "Onkohan meillä vielä mahdollisuuksia voittaa?" hän kysyi vielä miettivän näköisenä. Naurahdin ja lähdin kävelemään keittiötäni päin.

"Mennään nyt vain syömään se marjapiirakka. Ja saat kertoa niistä treffeistäsi, niistä minä haluan kuulla", ehdotin Julialle hymyillen. Hän hymyili takaisin ja lähti kävelemään kanssani kohti herkullista leipomustani.

***

...

Pitkä työpäivä oli viimeinkin pulkassa. Olin tehnyt kaiken maailman hanttitöitä ties kuinka kauan. Inhosin olla viimeinen ihminen kaupassa ja jäämään tietynlaiseen vastuuseen kaikesta. Tarkistin vielä tapani mukaan, että kaikki valot olivat sammuksissa ja lähdin sitten kävelemään ulko-ovea kohti. Viimeinkin kotiin. Jouduin tietenkin ensin kävelemään bussipysäkille ja odottelemaan vartin verran, mutta se nyt oli pikku juttu. 

Mutta miksi ovella seisoskeli mies, joka kaiken lisäksi tuijotti suoraan minua kohti? 

Olisin ollut aikalailla kauhuissani, ellen olisi tunnistanut tulijaa Adamiksi. Väänsin kasvoilleni väsyneen hymyn ja kiiruhdin hänen luokseen.

Oven lukittuani vilkaisin miestä hieman hämmentyneenä. "Joten... minä sinä teet täällä? Ja tähän aikaan?" päätin kysyä häneltä. Tapasimme joskus esimerkiksi postia hakiessamme, mutta Adam harvoin tuli varta vasten minun takiani johonkin.

"Kävin kyllä aluksi koittamassa ovikelloasi, mutta et selvästikään ollut kotona. Joten arvelin sinun olevan vielä töissä. Katsos kun olen todella tylsistynyt ja kaipaisin seuraa, niin ajattelin jos mitenkään haluaisit lähteä kanssani vaikka baariin?" Adam selitti yhteen pötköön. Kurtistin kulmiani.

"Olen toki otettu tarjouksestasi, mutta tajuatko yhtään, kuinka väsynyt olen?" kysyin häneltä huokaisten. Tiesin, että hän odotti minun vastaavan kyllä. Hän odotti minulta paljon, paljon enemmän. Mutta en jaksanut edes esittää kiinnostunutta. Adam lähestyi minua pari askelta.

"Jos pyydän oikein, oikein nätisti? Edes hetki!" hän kysyi uudestaan. Minä olisin halunnut hermostua. Tämä oli nyt aivan väärä aika.

"Kuule... Joku toinen päivä sitten, okei? En millään jaksa viihdyttää nyt ketään", totesin sokeroitu hymy naamallani ja olin jo valmiina lähtemään, kunnes Adam teki jotain melko odottamatonta.

"Yrittäisit edes pitää minusta vähän enemmän", Adam sanoi ja yritti tunkea huuliaan omiani vasten. Minulle tuli oitis mieleen eräs tapahtuma kauan aikaa sitten. En halunnut tämän menevän näin. Tunsin toimintojeni jollakin tapaa lamaantuvan.

Mutta elämäni oli täynnä odottamattomia käänteitä. Ja jotkut niistä onneksi osuivat harvinaisen sopiviin tilanteisiin. 

 "Päästä Hope irti", Leon kolkko ääni sanoi kauempaa. Adam päästi minut äkisti otteestaan. En halunnut uskoa tulijan olevan juuri Leo. Miten se mitenkään oli mahdollista? Tämähän meni kuin jossain oikein kliseisessä draamasarjassa.

 "Ja kukahan sinä luulet olevasi?" Adam kysyi astellen Leon eteen. Minä tunsin itseni hyödyttömäksi. Kuinkakohan monta kertaa Leo oli pelastanut minut pinteestä? Nytkin osasin vain katsoa olkani taakse ja ihmetellä.

"Sellainen, kenen kanssa et halua joutua tekemisiin. Mene nyt siitä, ennen kuin suutun oikeasti", Leo vastasi ilmeettömänä. Ja jostain kumman syystä Adam totteli. Lähti kävelemään pois, mutta mielenosoituksellisesti tuuppasi Leoa ohittaessaan hänet. 

Mitä minun nyt kuului sanoa, saatikka tehdä? Sanoa kiitos? Ja miljoonannen kerran: mitä ihmettä Leo teki täällä? 

"Mennään teille. Minulla on asiaa", Leo tuumasi lyhyesti. Miten olisinkaan voinut kieltäytyä.

***

Absurdia, niin kovin absurdia. Leo istui minun sohvallani, minun vieressäni kaiken tämän kuluneen ajan jälkeen. Vaikka me molemmat olimmekin muuttuneet monella tapaa, niin silti kaikki tuntui niin tutulta ja hyvältä. Toki minua jännitti kamalasti.

"Miksi menit muuttamaan? Pidin enemmän vanhasta kodistasi", Leo mumahti hetken hyvin tuskallisen hiljaisuuden jälkeen. 

"Tarvitsin muutosta... uusia tuulia", vastasin kierrellen, hieroen suuni seutua tietämättä ollenkaan miten olla. 

"Minä asun nykyään vanhempieni talolla, siellä kaupungin 'paremmassa' puoliskossa. He luulevat minun olevan tällä hetkellä Seran luona, mutta... Minun oli pakko saada tavata sinut Hope. En tiennyt missä olisit, joten suuntasin automaattisesti kaupalle. Olin ihan varma, että olisi jo liian myöhä, mutta sitten näin sinut ja sen miehen", Leo kertoi ihmeen avoimesti. Tunsin jään välillämme hiljalleen sulavan. 

"Minun ja Adamin välillä ei ole sitten yhtikäs mitään. Tai no, hän ehkä luulee niin. Mutta ei ole!" kiirehdin sanomaan nopeasti. En halunnut Leon saavan väärää käsitystä.

"Niinkö? Se on hyvä kuulla", Leo totesi ja väläytti hetken jotain hymyn tapaista kasvoillaan. Jäin tuijottamaan miehen naamaa häpeällisen kauaksi aikaa. "Mu-mutta, sinulla oli jotain tärkeää asiaa?" kysyin hätkähtäen tajuttuani katsoneeni vähän liian kauan... Vieraani nyökkäsi.

"Ampuja oli puolveljeni Mathias", Leo sanoi ja nyt hätkähdinkin toden teolla. "Ja hän etsi juuri minua. Kantoi kaiketi kaunoja, koska tapasin oikean isäni - ja samalla siis hänen isänsä - muutama kuukausi sitten ja isä lahjoi minua oitis maasta taivaisiin. Hän on testamentannut minulle suuren osan perinnöstään. Mathias luultavasti täyttyi kateudella."

Pysyin hetken hiljaa, sanomatta mitään. Jokseenkin pysäyttävä tieto, etten sanoisi. "Joten... miksi Mathias ei tunnistanut sinua silloin?" kysyin kulmiani kurtistaen. Leo pudisteli päätään. "En tiedä. Olihan minulla silmälasit päässäni ja hiuksetkin vähän erilailla. Ja Mathias ei tainnut olla ihan selvinpäin. Enkä myöskään tiedä, mistä hän sai selville minun olevan juuri siinä tilaisuudessa. Hyvä asia on se, että henkilövahingoilta kumminkin säästyttiin", mies vastasi ja jätti minut aikalailla tyhjäksi. Vai että tällaista.

"Sinä siis olisit voinut kuolla. Olit vaarassa. En pelännyt turhaan", totesin kertomuksen lopuksi. Leo vain naurahti. "Olet oikeassa. Mutta Mathias viruu tällä hetkellä sellissä, joten kaikki on nyt ihan okei. Keskitytään olennaisempiin asioihin", hän tuumasi huolettomaan tyyliinsä. 

"Olen jo jonkin aikaa halunnut tehdä yhden jutun", Leo sanoi kutkuttavasti. Siirsin katseeni häneen.

Silmänräpäyksessä Leo oli vetänyt minut lähemmäs itseään.

"Entä Serafina?" minä pakottauduin vielä kysymään. "Kuka Serafina?" Leo vastasi lyhyesti. Päätin antaa tunteideni viedä, tuntui paremmalta unohtaa järkevä ajattelu. 

Ja loppuilta olikin sitten historiaa.

-----------

Näin. :) Ei ihan niin rajuu menoo ku viime osassa. En oo ite yhtään tyytyväinen, kuvat näyttää jotenki huonolaatusemmiltaki, en tajuu miks. :D Ja sitten tuntu että odotitte edellisen osan perusteella enemmän tältä. Mut hei, tehän sen tiedätte: mitä ootte siis mieltä tästä osasta?

Ja sit ois viel pieni kysymys. From the first sight täyttää kohta vuoden. Pitäskö tehdä jonkinlainen extra synttäripäivän kunniaksi? (: Ja mitä toivoisitte mahdollisesti, jos tällasen väsäisin?

Iltaa/huomenta/päivää kaikille! On taas kestänyt yli kuukausi viime osasta. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani myös siitä, että tää osa ei ole kovinkaan pitkä. Vaivaiset 23 kuvaa. Mutta älkää huoliko, tapahtumia löytyy kyllä ihan kivasti! Ja oli pakko lopettaa johonkin järkevään kohtaan tää osa kummiskin. :D Ah ja vielä kolmas olen pahoillani: mulla kestää jonkun aikaa vastailla aina kommentteihin. Mutta luen jokaisen palautteen ja rakastan jokaista palautetta, joten jatkakaas niitten antamista ja tehkää minut iloiseksi. :) Ja nyt menkääs lukemaan! Älkää suuttuko Leon ulkonäöstä sit...

***

Kurkustani kuului kovaääninen nielaisu. Onneksi puheensorina salissa taisi peittää selvät merkkini säikähdyksestä, joka alkoi hiljalleen muuttumaan jonkinlaiseksi paniikiksi.

Edessäni seisoi se mies, joka sai valehtelematta sydämensykkeeni kiihtymään puolella. 

Ja tuo mies näytti myös harvinaisen muuttuneelta. En osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia. Leon ilme vaihtui melkeinpä huvittavan säikähtäneeksi, kun tajusi juuri puhuttelemansa naisen henkilöllisyyden. No, eipä oma ilmeenikään varmaankaan sen parempi ollut. Toljotimme kumpikin toisiamme aivan hiljaa, kunnes aina yhtä ärsyttävä kimeä-ääninen nainen keskeytti kaiken.

"Vai että on Hope tullut edustamaan pientä suloista putiikkiaan. Kukapa olisi arvannut?" Serafina kysyi Leon takaa. Nainen taisi tietää kaiken mahdollisen minun ja Leonardin historiasta, eikä se tuntunut laisinkaan hyvälle. "Sera, anna olla. Mennään", Leo sanoi vaivautuneena, ottamatta enää minkäänlaista katsekontaktia. Minä laitoin varovasti hänen kännykkänsä takaisin siihen mistä sen alunperin otinkin.

"Älä nyt viitsi olla tuollainen ilonpilaaja. On vain mukavaa tavata vanhoja tuttuja!" Serafina naurahti. Ärsytysasteeni kasvoi puolella. Serafina kipitti seisomaan Leon eteen.

"Tiedätkö, minullakin on nykyään oma vaatekauppa. Pyysin Leon tänään mukaani ihan vain huvin vuoksi, kannustamaan minua voittoon ja sitä rataa. Poikaystäväni on sitten hyväsydäminen ihminen", nainen informoi selvästikin ylpeänä itsestään. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, ellen olisi kuullut tuota ikävää faktaa poikaystävästä. He seurustelivat? Kurkkuani kuristi väkisinkin.

Katsoin Leoa jollain tavalla haikeana. Hän piti katseensa maassa. Olisin nyt voinut olla Serafinan paikalla. Leo olisi kannustanut minua voittoon. Olin mahdottoman kateellinen ja katkera. Miksi elämäni oli täynnä ikäviä yllätyksiä? Ja Serafinan naamalla kareili yhä se sama ärsyttävä hymy. "Joten, jos haluat alkaa joskus pukeutumaan muodikkaasti, tule ihmeessä käymään liikkeessäni", hän sanoi vain piikitelläkseen minua. En jäisi taka-alalle alistuneena, en tällä kertaa. 

"Ja jos sinä haluat joskus lakata olemasta merkkivaatteiden perässä kulkeva muotipelle, tule sitten ihmeessä käymään SunShinessa. Eikö olisi kiva oppia pukeutumaan vähän persoonallisemmin? Sitä minäkin", vastasin oudon painokkaalla äänensävyllä. Vaikka olisinkin voinut valita hieman paremmin sanani, sain sentään Serafinan hymyn muuttumaan vihaiseksi irvistykseksi. Leo katsoi minua kauhistuneena, mutta pidin tiukan katseeni 'Serassa'.

"Ja nyt, suonette anteeksi, menen käymään naistenhuoneessa. Toivottavasti emme tapaa enää", minä sanoin vielä, tuupaten tarkoituksellisesti Serafinaa kävellessäni kohti punaisin tapetein verhottua käytävää. 

Kävelin itsevarmoin askelin pois salista. Kuulin Serafinan kiukkuisen äänen ja naamallani kareili väkisinkin hetken pieni hymy.

*** 

Kaikkein itsevarminkin olo katoaa aikanaan. Olin viettänyt jo aivan liian kauan vessassa. Nyt olin sentään seisomassa, mutta en näyttänyt kovinkaan edustuskuntoiselta.Tunteet olivat nousseet pahemman kerran pintaan. 

Älä itke, Hope. Pidä itsesi kasassa. Meikkisikään eivät saa levitä. Vaikka kuinka tuntuisi väärältä ja ikävältä, et saa antaa nyt itsesäälin voittaa. Sinun pitää olla valmis ties mihin jo muutaman minuutin kuluttua. 

Mutta miksi Leon piti tulla tänne juuri tänään? Olin jo hieman kerinnyt unohtaa hänen kasvojensa piirteitä, jopa äänen. Mutta nyt kaikki kokemani oli taas päässäni kuin eilinen. Miksi, miksi, voi miksi elämäni oli tällaista? Jostain huoneen ulkopuolelta kuului kolauksia. Epämääräisiä ääniä, joiden syytä en pystynyt nyt selvittämään. Ja samassa ovi kolahti auki.

En ollut uskoa silmiäni. Mitä Leo teki täällä, naisille suunnatussa vessassa? Tajusin hänen ilmeensä näyttävän kauhistuneelta. Mies juoksi vierelleni. Kuivasin hädissäni kyyneleeni.

"Täällä on ampuja", Leo sanoi nopeasti, erittäin totisena. En tajunnut vielä laisinkaan hämmennykseltäni asian vakavuutta. Toljotin miestä silmät pyöreänä. 

"Jossain tässä rakennuksessa on mies aseen kanssa! Laukauksia on kuulunut muutama, ihmisiä on pakenemassa eri suunnista. Muistin, että olit täällä ja..." hän selitti nopeasti ja hätäisesti. Aloin viimeinkin ymmärtämään, mistä tässä oli oikein kyse. Paniikki iski minuunkin. Miksi en ollut kuullut mitään?

Leo tarttui häpeilemättä käteeni ja lähti juoksemaan ovea kohti. Meidän täytyisi siis päästä täältä nopeasti pois. En tiennyt laisinkaan mitä ajatella. Leo piti juuri kädestäni kiinni. Ja jossain oli ampuja.

Minua pelotti. Mutta jostain syystä minua pelotti enemmän Leon puolesta. Kuka ampuja on? Miksi tämä kaikki edes tapahtuu? Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Samassa Leon ote kädestäni irtosi ja hän pysähtyi kuin seinään.

"Nyt ihan liikkumatta. Mikäli teitä kiinnostaa eläminen", tuntematon mies sanoi ovelta karmivan rauhallisesti. Minäkin yritin nopeasti seisoa aivan paikallani, vaikkakin jalkani tutisivat holtittomasti ja halusin enemmänkin vain pyörtyä.

"Pysytte täällä. Ihan ääneti. Ette liiku siitä yhtään mihinkään, ymmärsittekö? Ettekä yritä soittaa mihinkään. Muuten saatte kuulan kalloonne", mies jatkoi tähdäten suoraan Leoon. Seisoimme molemmat hiljaa. Taisin nyökytellä hätääntyneesti vastaukseksi. Se taisi kelvata asemiehelle, sillä hetken intensiivisen tarkkailun jälkeen hän laski aseensa ja ovi kolahti kiinni.

Kuulimme enää loittonevat askeleet. Vessassa oli äkisti aivan hiljaista. Tajusin pidätteleväni hengitystäni. Pian kumminkin kyyneleet lähtivät valumaan holtittomasti poskiani pitkin ja aloin haukkomaan henkeäni. Me olimme yhä hengenvaarassa. Mitä nyt tapahtuisi?

Leo veti minua itseään päin. Hänen ruumiinsa tuntui uskomattoman turvalliselta ja lohduttavalta omaani vasten. "Kaikki on nyt hyvin. Hän lähti", mies sanoi tyynesti. Miten Leo pystyi olemaan rauhallinen tämän jälkeen!? "Olisit voinut kuolla", minä inahdin.

"Mutta en kuollut", Leo vastasi hymyillen pienesti. Eikö hän ymmärtänyt tämän kaiken vakavuutta? Luuliko hän minua sokeaksi? Se mies voisi palata ja ampua meidät molemmat. Kaikki oli vielä epävarmaa.

------------------

Tadaaah! Olihan täs dramatiikkaa vähä enemmä ku viime osassa. :D Saa nyt nähdä pidittekö. Mun ei aluks pitäny tehdä tästä näinkään dramaattista mutta aivoni alkoivat raksuttamaan liiaksikin ja tässä on tulos. Mielipiteitä? :)

***

"Mikäs hittolainen sinulla kesti?" Leo kysyi minulta, näyttäen hieman huvittuneelta. En pystynyt ottamaan millään katsekontaktia, muuten viheliäiset kyyneleet olisivat alkaneet oitis valumaan poskiani pitkin. Peruutin taaemmaksi eteiseen nieleskellen surkeaa oloani.

"Ja miksi näytät tuolta? Ihan kuin olisit tunkenut silmiisi kilon saippuaa..." Leo totesi, tällä kertaa huolestuneemmalla äänensävyllä. Hän näytti olevan taas oma itsensä, hieman tyly, mutta loppujen lopuksi yksi lempeimmistä tuntemistani ihmisistä. Mies sulki oven perässään odottaen selvästikin jotain naurahtamista parempaa vastausta.

En tiennyt mitä sanoa.  "Katsos kun... Minä..." mumisin kuulostaen varmaankin aika säälittävältä. Halusin tehdä tasan yhden asian tällä hetkellä. En oikeastaan välittänyt mitä Leo ajattelisi siitä.

Tahdoin vain unohtaa koko ympäröivän maailman ja kuunnella tasan tarkkaan sitä, mitä sydämeni käski minun tekemään. 

Leo vetäytyi suudelmasta puuskahtaen. "Mikä ihme sinulla on?" hän kysyi kuulostaen jo hyvin hämmentyneeltä. Hän oli oikeassa. Minun täytyisi kestää tämä ja kertoa kaikki, vaikka kuinka tekisi kipeää.

Käännähdin ympäri, katsekontakti oli yhä liikaa. "Ennen tuloasi siskosi kertoi minulle kaiken sinusta. Ihan kaiken. Ja minä joudun nyt tekemään jotain, mitä luultavasti tulen katumaan vielä pitkään. Mutta se on kumminkin oikein", lähdin selvittämään niiskausten saattelemana.

"Marie... Hän tuli tänne?" Leo toisti ääni särähtäen. Nyökkäsin hetken kuluttua. 

Reilun minuutin olimme molemmat täysin hiljaa. "Et kai... aio totella häntä?" Leo kysyi viimein varovasti. Kuulin veren kohinan pääni sisällä. Olisi tehnyt mieli oksentaa.

En tietenkään aio. En ikinä voisi tehdä sitä. "Aion", minä päädyin lopulta vastaamaan. Tuntui, että joku olisi kiertänyt ympärilleni vanteen ja kiristäisi sitä nyt liian tiukalle. Ei tätä tunnetta edes pystynyt kuvailemaan, se piti itse kokea.

"Kaiken tämän jälkeen sinä vain jätät minut. Tuosta noin vaan", Leo tokaisi naurahtaen epäuskoisesti. Jostain syystä olisin toivonut häneltä jonkinlaista estelyä, mutta mies tuntui hyväksyvän asian ihan liian helposti.

"Luuletko, että tämä on minulle jotenkin helppoa? Kuinka voit edes sanoa noin...?" aloin vuodattamaan hitusen vihaisena. 

"Ja kuinka sinä voit toimia Marien pillin mukaan? Tehdä juuri niinkuin hän sanoo?" Leo jatkoi ja tunsin itseni nopeasti sydämettömäksi ja hirveäksi ihmiseksi. Niin. Kuinka minä edes pystyin tähän?

 

"Okei... Tä-tämä oli kaiketi sitten tässä", Leo tokaisi. Olisin ollut suoraan sanoen pettynyt hänen reaktioonsa, ellei miehen ääni olisi värissyt noinkin selvästi. Se sai ahdistukseni entistä kovemmaksi. Minä taisin oikeasti satuttaa häntä. "En ole vihainen siitä, ettet kertonut minulle itse tästä kaikesta. Kunhan vain nyt palaat... sinne minne kuulutkin", minä vastasin. Hetken tuskastuttavan hiljaisuuden jälkeen ovi kolahti kiinni. Olin menettänyt näin nopeasti elämäni valehtelematta tärkeimmän ihmisen.

Yksi asia oli ainakin varmaa; en halunnut nähdä tätä eteistä enää koskaan.

***

Kahdeksan kuukautta myöhemmin...

"Kiitos vielä paljon avustasi", sanoin hymyillen Adamille, joka oli juuri tuonut loputkin muuttokuormastani sisälle. 

"Nah... Mitäpä tuosta, pikku juttu", mies naurahti vaatimattomasti. Näin hänen otsallaan kumminkin hikipisaroita, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Antakoot hänen machoilla rauhassa.

"Adam on ihan selvästi iskenyt silmänsä sinuun ja sinä käyttäydyt taas onnellisen tietämättömänä mahdollisuuksistasi hänen suhteensa!" ystäväni jatkoi moittivaan sävyyn. Julia oli oikeasti vain mustasukkainen. Hän ei ollut oikein onnistunut miesten suhteen moneen kuukauteen. Nainen ei kestänyt ajatusta siitä, että en ollut niin vastakkaisen sukupuolen perään ja annoin näiden 'mahdollisuuksieni' lipsua.

"Älä viitsi. Se, että mies puhuu minulle, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Adam on vain uusi naapurini, jonka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi viikkoa sitten", informoin pyöritellen silmiäni. "Olet menetetty tapaus", Julia tuumasi pudistellen päätään.

Arina käännähti viimein ympäri tarkasteltuaan melkein kokonaan sisustettua olohuonettani tarpeeksi. "Miltä nyt tuntuu? Uusi koti, uudet kujeet... " hän kysyi pirteän oloisena. Arina oli ollut hyvin iloisella tuulella kuluneet viikot, sillä hän oli näemmä löytänyt itselleen miesystävän. Ja se taas teki Julian entistä katkerammaksi. 

"Totta kai olen iloinen, mitä muutakaan?" naurahdin vastaukseksi. Totta puhuen minä kapasin takaisin vanhaan kotiini. Mutta liian monet muistot painoivat siellä mieltäni, joten tällainen muutos tulisi tekemään aivan varmasti vain hyvää. 

"Eikö teillä muuten ala työvuoro ihan pian? Kehottaisin kiiruhtamaan", tuumasin vaihtaen kätevästi puheenaihetta. Julia nousi nopeasti seisomaan.

"Kappas kepponen, olisin kokonaan unohtanut", Arina päivitteli hieroen leukaansa. "Sama täällä. Parasta mennä, tai äiti saa taas kohtauksen", Julia vastasi kipsuttaen sitten vikkelästi ulko-ovea kohti. Arina vilkutti minulle hymähtäen. Minä vilkutin luonnollisesti takaisin. Olin onnellinen siitä, että hän oli saanut työpaikan SunShinestä bändinsä hajoamisen jälkeen.

Omakin elämäni pitäisi viimeinkin olla raiteillaan.

***

Noin vartti siihen, että avaisimme taas kerran kaupan ja toivoisimme paljon asiakkaita. 

"Minulla olisi teille kysymys..." Julia tuumasi pitkän väsymyksestä aiheutuneen hiljaisuuden jälkeen, tarkoittaen tietenkin minua ja Arinaa.

"No? Kysy pois vaan", vastasin hiukan välinpitämättömään sävyyn, järjestellen uutta mallistoamme vielä vähän paremmin henkareihin. Inhosin aamuvuoroja kaupassa. Kello kuudelta herääminen tuskin houkutteli ketään.

"Olemme ehdolla kaupunkimme vuoden vaatekaupaksi. Tämä on aika suuri juttu ja olemme kisassa mukana ensimmäistä kertaa. Tulokset kerrotaan ensi tiistaina. Nyt on vain pieni ongelma, minä en pysty silloin tulemaan paikalle, koska... minulla on treffit. Joten pystyisikö jompi kumpi teistä edustamaan SunShinea?" Julia kertoi yhteen pötköön ja sai minun pääni ihan sekaisin. Miksi sain kuulla kaikesta tärkeästä aina näin myöhään?

"En ole ennen edes kuullut tuollaisesta kilpailusta", Arina vastasi yhtä hämmentyneenä kuin minäkin olin. Julialla oli paha tapa jättää tärkeitä asioita kertomatta ja puhua vain niistä epätärkeistä. 

"No siis kaupunkihan valitsee vuoden aikana parhaiten menestyneitä liikkeitä mukaan ja ihmiset käyvät sitten antamassa äänensä kaupungintalolla. Kilpailussa on monta kategoriaa, esimerkiksi juuri vaatekaupat. Tajusitte varmaankin? Näitä on järjestetty vasta parina viime vuonna, mutta tänä vuonna pysti on selvästi tunnetumpi ja tavoitellumpi", kaverini informoi tietäen selvästikin asiasta paljon. 

Arina käännähti ympäri ja osasin jo arvata, mitä hän aikoisi vastata. "Kieltäydyn kunniasta. Inhoan edustustehtäviä", nainen sanoi ja hetken päästä molemmat käänsivät anelevan katseensa minuun.

Tiesin, että tässä tulisi käymään näin. "Jos nyt sitten tämän kerran... Mutta olette minulle molemmat ravintola-ateriat velkaa", myönnyin hieroen niskaani. Miksi olin aina näin hyväsydäminen?

 "Voi Hope, tiesin että sinuun voi luottaa tällaisissa asioissa", Julia hihkaisi. En viitsinyt sanoa, että minäkin inhosin edustustehtäviä.

***

Toivoin pääseväni pois jo heti saavuttuani. Kasa tuntemattomia, tylsän näköisiä ihmisiä ja minun pitäisi viettää täällä seuraavat kaksi tuntia. Kaiken lisäksi oli erittäin epätodennäköistä, että SunShine tulisi voittamaan yhtään mitään.

Kasvonikaan eivät tuntuneet omiltani. Julia oli laittanut ties mitä tököttiä ja häivyttänyt kaiken ylimääräisen pigmentin naamataulustani. Oli virhe antaa hänen stailata yhtään mitään.

Hakeuduin lähes automaattisesti sinne, missä oli vähän ihmisiä. Julia sen sijaan olisi tehnyt toisin, tällainen paikka sopisi hänelle paremmin kuin hyvin. Oli melkeinpä ironista laittaa minut, maailman epäsosiaalisimman ihmisen, keskelle tällaista.

Miten sitten aikoisin käyttää tämän luppoaikani? Tuloksien julkistamiseen olisi vielä ainakin puoli tuntia. Silmäilin tarjolla olevaa ruokaa huokaisten kyllästyneesti. Pian katseeseeni kumminkin kiinnittyi jotain epämääräisen tuttua. 

 ...

Voisiko se olla... Ei. Moni muukin omisti samanlaisen puhelimen, ei ollut mitään järkeä edes ajatella tällaista. Vai oliko?

Kuulin takaani askeleita, jotka pysähtyivät suoraan taakseni. Minä nielaisin kuuluvasti. "Käsittääkseni tuo ei ole teidän", miehen ääni sanoi ja käännyin säikähtäneen näköisenä puhujan suuntaan.

Oi voi.

---------------

Häähäähää. :D Itse asiassa oon aika pettynyt tähän osaan. Tuntu et tässä tapahtu ihan liian vähän. Mut odottakaapa vaan, seuraava osa onkin sitten aika...  enpäs taidakaan kertoo mitään spoilereita. :) No mutmut, kommentteja tästä osasta?

 Moikka taas kaikille! (: Musta tuntuu et oon väkertänyt tätä osaa taas pienen ikuisuuden... Pahoitteluni siitä. Tässä tää viimein on, monen tuskaisen hetken kautta. :D Tää oli just sellane "en halua, mutta pakko on" -osa, joka siis oli vaan pakko kirjottaa ja kuvata et pääsee eteenpäin siihen kohtaan mitä jo haluu tehdä. Tässä osassa on vaan yks 53 kuvan kohtaus ja mua pelottaa, että en saanut siitä tarpeeksi mielenkiintosta. Tää on kumminkin juonen kannalta erittäin tärkee osa ja toivon kovasti, että kukaan ei ainakaan ihan kamalasti tylsistyis lukiessa. Alkupuheet sikseen, menkääpä jo lukasemaan! :D

***

Vieras asteli sisään sulkien oven perässään. Minä olin vaistomaisesti peruuttanut kauemmaksi. "Näytät yllättyneeltä", Marie totesi jo valmiiksi tuttua ivaa äänessään. Sellaista, joka sai minut haluamaan nopeasti mahdollisimman kauas hänestä.

"Älä huoli, en aio viipyä kovin kauaa. Vain sen verran, että tajuat mihin olet sotkeutunut", nainen jatkoi hymyillen. Tuossa hymyssä ei ollut silti mitään aitoa. Marie selvästi piti minua alempiarvoisena, surkeana ihmisenä. En tajunnut miksi. 

"Miten löysit tänne?" kysyin omasta mielestäni uhkaavasti. Marie vain naurahti. "Älä kiinnitä huomiota pieniin yksityiskohtiin, koska saat nyt kuulla jotain paljon tärkeämpää. Ole siis kuulolla, koska minä en aio toistaa kertomaani", hän vastasi sivuuttaen minun haluamiseni täysin. 

"Minun vanhempani ovat vaikutusvaltaisia ihmisiä. Isä on melkoisen kuuluisa ja rikas suuryhtiön johtaja ja äitini suku omisti teknologiayrityksen. Media siis seuraa perhettäni melko tiiviisti. He ovat hyvä pari. Mutta niin kuin melkein jokaisessa tarinassa, luurankoja löytyy  kaapista", Marie aloitti. Miten tämä liittyi yhtään mitenkään mihinkään? Kurtistin kulmakarvojani. Hänen katseensa tuntui kumminkin pistävältä ja melkeinpä pakotti minut kuuntelemaan lisää. 

Minun äitini, Agatha, oli seurapiirien tuntema, kaunis ja eloisa nuori nainen. 

Isäni Michael  taas tylsä, kaavoihin kangistunut ja ajatteli vain alkavaa uraansa. On vieläkin. Olikin siis varmaa, että äiti ei ollut kiinnostunut isästäni millään tavalla.

"Mutta äidin ja isän perheet olivat olleet tekemisissä jo hyvän aikaa. Yhtiö halusi ostaa yrityksen, mutta 'ehtona' oli avioliitto. Niin, järjestetty sellainen... Se oli tavallaan velvoite, joka molempien oli täytettävä, heidän omalla tahdollaan ei ollut loppupeleissä mitään merkitystä. Bisnes oli tärkeintä ja molemmat tiesivät sen", Marie jatkoi ja sai minut entistä enemmän sekaisin. Mitä ihmettä hän ajoi takaa?

Agatha ja Michael kuulostivat ja näyttivät hyvältä yhdessä. Lehdissä uutisoitiin nopeasti avioliitosta ja bisneksistä. 

Muutaman kuukauden kuluttua äiti tuli raskaaksi. Se oli kuulemma ainutta aikaa, jolloin isä vaikutti tavallista iloisemmalta.

"Mutta lapsi ei ollut hänen. Äidillä oli ollut jo pitkän aikaa salattu suhde toiseen mieheen, mutta päätti syystä taikka toisesta pitää lapsen. Isä sai raskauden loppuvaiheilla selville ja alkoikin näin vihaamaan tulevaa poikaansa ja samalla vaimoaan. Avioero ei ollut edes vaihtoehtona suurimmaksi osaksi heidän asemansa takia. Kuvittele minkälainen hässäkkä siitäkin olisi syntynyt... Niinpä Agatha vetäytyi julkisuudesta. Oikealle isälle ei kerrottu. Leo oli aina jollakin tapaa salattu lapsi, sellainen, jota ei kuulunut olla olemassa", Marie kertoi rauhallisella äänensävyllä.

Nainen näytti melkeinpä nauttivan reaktiostani. "Hänestä siis annettiinkin äärimmäisen vähän tietoa julkisuuteen", nainen lisäsi ja hetken hiljaisuuden jälkeen sain avattua suuni. 

"Leo on puolveljesi", minä toistin ääni väristen. Viimeinkin sain vastauksia kysymysten sijasta. Marie halusi päästä minusta eroon, koska Leo oli hänen veljensä. Ja koska... tarvittiinko Leoa muualla? Olinko minä tiellä? Mieleni pursusi uusista kysymyksistä. "Niin. Ja minä väkisin tehty lapsi", nainen lisäsi jollakin tapaa katkerasti.

"Mutta nyt saat kuulla, mikä johti tähän kaikkeen", Marie totesi ilmeettömänä. En ollut varma, halusinko tätä. Minun kuului tavata Leo jo alle tunnin kuluttua. Kuulisinko nyt jotain mullistavaa? Ehkä se olisi hyvä. Jospa tämän oli tarkoitus mennä näin. "Jatka..." minä inahdin jännitystä täynnä.

Koitti tietenkin aika, jolloin Leonard aikuistui. Hänelle pidettiin hienot juhlat.

Veli oli aina ollut hieman syrjäänvetäytyvä. Häntä kiinnosti vain musiikki, uskomatonta kyllä.

Isällä oli kuitenkin aivat omat suunnitelmansa Leonardin suhteen. Hänet piti saada varakkaan naisen kanssa naimisiin, pois nurkista pyörimästä. Muistat kaiketi pirteän vaaleaverikön, jonka tapasit ensimmäisen kerran ravintolassa Oscarin kanssa ja myöhemmin sairaalassa? 

Minun mieleeni palautui nopeasti ihan liikaa tapahtumia, joille en ennen ollut löytänyt selitystä. Hitaasti asiat alkoivat nyt selkeytymään. Mahaani sattui. Oscarkin siis liittyi olennaisesti tähän kaikkeen.

Serafina, tunnetun ravintolaketjun omistajan tytär. Hänet oli määrä tutustuttaa Leonardiin paremmin kyseisissä syntymäpäiväjuhlissa. Serafinan perheelle oli luvattu osuus yhtiöstä, jos he suostuisivat naimakauppaan. Aluksi Serafina oli ollut kovasti ajatusta vastaan, mutta nähtyään Leonardin paremmin hän ihastui oitis. Kaiken piti olla siis selvää.

 "Isällä oli koko Leonardin tulevaisuus valmiina, ilman että veljeni tiesi itse mitään...", Marie huokaisi astetta masentuneemmin. Pystyin jo tajuamaan, että kaikki ei mennyt odotetusti tuona päivänä. Oloni oli eriskummallinen, halusin tietää lisää mutta samalla olisin halunnut juosta kauas karkuun tästä tietomäärästä mitä olin vastaanottamassa.

 Sinä samaisena iltana Leonard sattui kuulemaan jotain, mitä ei olisi todellakaan pitänyt.

Isä syytti juovuspäissään äitiä kaikesta. Leonard saikin aivan vahingossa kuulla olevansa toisen miehen lapsi ja että hänet aiottaisiin naittaa Serafinalle, josta hän ei välittänyt pätkän vertaa. Toisinsanoen suurin osa hänen elämästään oli valetta. 

 Äiti ja isä tajusivat mokansa liian myöhään.

 "No, tämän seurauksena syntyi entistä pahempi riita, syytöksiä, itkua ja muutto toiselle paikkakunnalle. Tietojemme mukaan Leo tapasi uusia tuttavuuksia ja alkoi lauleskelemaan kaupungin baareissa", Marie lyhensi lopuksi. Minä en tiennyt mitä ajatella. Kaikki tämä oli tapahtunut, ilman että tiesin yhtikäs mitään. Kuuluisiko minun olla vihainen?

 "On vaarana, että joku tunnistaisi Leon ja nostattaisi kohun. Mahdollisuudet olivat onneksi pienet, koska hän ei juuri millään tavalla ole esiintynyt julkisuudessa aiemmin ja muutti ulkomuotoaankin tänne muuttaessaan", Marie kertoi hieman positiivisemmalla äänensävyllä.  

 "Mutta koska emme koskaan välty ylimääräisiltä skandaaleilta, Leonardin oikea isä sai tietää muutama kuukausi sitten omistavansa pojan. Hän uhkaa kertoa lehdille ja näin mustamaalata isämme maineen, jos ei saa tavata Leonardia pian", nainen jatkoi ja sai tilanteen kuulostamaan äkisti puolta kamalammalta. "Joten toisin sanoen kysyntämme voi tippua kokonaan ja taloudellinen tilanteemme kärsiä huomattavasti, jos ylimääräisiä skandaaleja levitellään julkisuuteen isämme nykyisten velkaskandaalien lisäksi. Vaikka tuskinpa sinä pienillä aivoillasi tällaisesta tajuat mitään."

 Nielaisin kuuluvasti. "Joten... Teidän täytyy saada Leo takaisin, mutta hän ei suostu? Minä olen tiellänne", päättelin hiljaisella äänellä. Olisinpa vain tiennyt tästä aikaisemmin.

"Aivan niin. Hän päätti tavata sinut, muuttaa asumaan luoksesi, ihastua sinuun korviaan myöten ja kaiken lisäksi tehdä itseään tunnetummaksi typerän bändinsä kautta, lisäten riskejä", Marie informoi murskaten pala palalta unelmiani. "Olin sopinut äitini kanssa saavani Leonardin takaisin. Mutta hän kieltäytyi kaikesta yhteydenpidosta. Tulit kuvioihin ja vaikeutit kaikkea entisestään. Joten minun piti saada sinut pois tieltä, mutta en voinut ottaa liikaa riskejä; olisit voinut paljastaa kaiken medialle. Joten punoin eräänlaisen juonen."

 Peruutin sohvalle istumaan. Jalkani eivät enää kantaneet. "Oscar... Kuka hän on?" uskaltauduin kysymään. Enää noin puoli tuntia aikaa Leon saapumiseen ja tällä hetkellä minusta tuntui, että tarvitsisin vähintäänkin viikon yksinoloa. Ja silti halusin tietää lisää.

 "Muistatko silloin sillä syrjäisellä kadulla, kun Leo tuli pelastamaan sinut?" Marie kysyi hieroen niskaansa. Hän näytti täysin kyllästyneen minulle kertomiseen. Nyökkäsin nopeasti.

 Silloin minä tajusin ensimmäisen kerran, mikä Leoa pidätteli.Veljeni oli juuri ennen teidän episodianne suostunut tapaamaan minut. Yritin tietenkin saada häntä palaamaan takaisin kotiin. Kerroin hänen oikeasta isästään enemmän ja suostuttelin jokaisella mahdollisella tavalla.Mutta sitten Leonard näki sinut ja syöksyi kuin jokin pelastava enkeli luoksesi.

 "En tajua miten sen teit, mutta tajusin nopeasti Leonardin ihastuneen sinuun. Hän ei tulisi pelkästään suostuttelemalla. Joten minun täytyi saada sinut pois tieltä ja Leonardin tunteet katoamaan", Marie huokaisi kurtistaen kulmiaan. Okei, taisin ymmärtää miksi meillä ei ihan synkannut. "Oscar oli tuttu jo kouluajoiltani. Hän oli aina palvonut minua maasta taivaisiin ja julistanut rakkauttaan minua kohtaan, sanoen tekevänsä mitä vain vuokseni. Minä pystyin manipuloimaan hänen tekojaan ja sen myös teinkin. Vastapalkkiona hän saisi... minut. Ainakin hetkeksi."

 Niinpä minä maksoin ennen sinua  työskenneelle Eliselle suuren summan rahaa, jotta hän ottaisi lopputilin työpaikastaan. Tätä ennen olin hommannut Oscarille harjoittelupaikan SunShinesta. Julia sinisilmäisenä kertoi vapaasta työpaikasta oitis sinulle. Ja näin sain sinut ja Oscarin tekemisiin toistenne kanssa.

Oscar lupasi hoitaa loput, vielä sinisilmäisempänä. Miesparka.

Sinä ihastuit häneen naurettavan nopeasti.

 Samoihin aikoihin Serafina yritti myös suostutella Leonardia palaamaan. Näit heidät ja otit nokkiisi.

Niinpä suostuit helposti Oscarin kanssa toisille treffeille. Hän kertoi tarkoituksellisesti elokuvan väärän alkamisajan. 

Sillä aikaa minä olin saanut selville, että Leonard menee esiintymään ostoskeskuksen tapahtumaan. Tämän avulla Oscar valitsi saman ajan teidän 'treffeillenne'. Nyt minun piti vain kertoa Leonardille Oscarista ja hän rynnisti juuri parahiksi näkemään suutelonne.

Kaikki meni täysin odotetusti. Sinä suutuit ja heitit Leonardin ulos kodistasi.

Ja huvittavinta oli se, että satuit ihan omatoimisesti paikalle, kun Oscar viimein sai 'palkkionsa' mahdollisimman salaiseksi tarkoitetussa paikassa. Hänen oli alunperin muutaman viikon kuluttua kuulunut sanoa, ettei rakastanutkaan sinua. Mutta kaikki kävikin odotettua helpommin.

Taisin olla maailman typerin ihminen maan päällä. Ei tämä voinut olla totta!

"Leon piti olla omillaan. Ja sinun poissa kuvioista. Mutta kävi ilmi, että Leonard oli kiintynyt sinuun odotettua syvemmin. Hän oli entistä vihaisempi perheelleen ja ei suostunut vieläkään palaamaan", Marie tuhahti irrottaen katsekontaktinsa. 

Ja taas kerran te tapasitte, vaikkakin mutkien kautta.

Et voi uskoa raivoni määrää kun näin sinut uudestaan. Aina sinä onnistuit keplottelemaan takaisin Leonardin luokse. Ja typeränä et edes tunnistanut sairaalaan tullutta isääni.

"Jotenka nyt minun on turvauduttava viimeisimpään keinooni, Hope. Toivon että ymmärrät viimein asioiden todellisen laidan ja suostut pyyntööni", Marie sanoi lopettaen näin melkeinpä tunnin kestäneen kertomuksensa. Minua todellakin vihattiin. Olin ylimääräinen tekijä. 

"Jätä Leonard. Niin pian kuin mahdollista. Perheelläni on vaikutusvalta työpaikkaasi, ystäviisi ja koko elämääsi. Sinuna en pistäisi vastaan", Marie lausui murskaavat sanat. Minusta tuntui, että hän kuristi minua katseellaan. Ja niin, tunnin kestäneen kertomuksen jälkeen tuo myrkyllinen nainen lähti kodistani.

Halusin kuolla.

Miksi aina minä?

Ovikello soi. Niinpä tietenkin.

Minun pitäisi muutamassa sekunnissa nähdä Leo ja sanoa hänelle jotain, mihin en ikinä pystyisi. 

Murskaisinko minä samalla myös Leon onnen?

-------------------

No siinä oli loppu kerrakseen. >:D Ette kai tylsistyneet kuoliaiksi? Nyt saitte tietää iiiiihan kaikki hämäryydet tähän astisesta juonesta! Anteeksi epäkohdat, mä tein parhaani pitääkseni kaiken realistisena mutmut. :D Taas kerran: pidittekös osasta?

------------

"Katso, lunta alkoi satamaan sittenkin", minä huudahdin nopeasti katsellessani pienten valkoisten hippusten laskeutumista sormikkailleni. Ne sulivat nopeasti pelkiksi märiksi länteiksi. Olin melkeinpä väkisin raahannut mielitiettyni iloitsemaan talven ihmeistä.

"Ratkean riemusta", Leo mutisi penkiltään. Hän ei edes vaivautunut katsomaan.

"Pah. Voisit edes yrittää näyttää kiinnostuneelta", vastasin miehelle hitusen huvittuneena. En minäkään ennen joulusta ollut pahemmin välittänyt, mutta nyt halusin oppia näkemään tämän vuodenajan kauniita puolia. 

Tule sitten tänne. Minulla on kylmä", Leo vastasi hetken kuluttua. Hän oli kuin pikkupoika, joka ei ollut saanut tahtoaan läpi. "No, noin kauniisti kun pyydät..." naurahdin hänelle kipittäen penkille istumaan.

"Onko nyt parempi?" kysyin Leolta hymyillen. Vaikkakaan emme istuneet kuusen juurella avaamassa paketteja, tämä tuntui silti joululta. Molemmat olivat jäätymispisteessä, mutta pelkkä istuminen tässä vierekkäin lämmitti kummasti. "Jep", mies vastasi naurua äänessään.

"Katso nyt näitä hiutaleita. Jokainen on ihan eri muotoinen. Harmi, etten kerkiä katsomaan niitä tarkemmin. Muutama sekunti, ja ne ovat jo sulaa vettä", selitin tohkeissani Leolle. Hän hymähti jotain vastaukseksi. "No jaa, harvoinpa miehet perustavat tällaisen päälle", huokaisin  ja laskin pääni Leon olkapäätä vasten sulkien silmäni. Rauhallista, minua unetti väkisinkin. Ei olisi silti hyvä nukahtaa tänne kylmään. Hyvä kun edes tunsin sormenpäitäni, Leosta puhumattakaan. 

"Hmm..." hän äännähti. "Ovathan nämä ihan nättejä..." Leo jatkoi haparoiden hetken lumihiutaleita. 

"Tosi pieniä ja hauraita", mies analysoi huvittaen minua entistä enemmän. Oliko hän aina ollut noin typerän suloinen?

"Sinä olet silti kaikista nätein hiutale", Leo lisäsi kuulostaen hyvinkin ylpeältä lausahduksensa johdosta. En voinut estää pientä naurun purskahdustani. "Jospa vain keskittyisit niihin oikeisiin hiutaleisiin...", totesin varovasti hymyillen. 

"Totta, tuo ei ollut ihan minua. Hyvää joulua nyt kumminkin", Leo toivotti onneksi omalle sanavarastolleen sopivalla tavalla. "Hyvää joulua", minä vastasin takaisin.

-----------------------------

Hahaha. :D Hyvää (tulevaa) Joulua nyt lukijoillenikin! Koska seuraava osa vaan viivästyy viivästymistään, aattelin kyhätä teille ees jotain tähän väliin. Nopeasti tehty, niin ku ehkä huomaakin. :P Mutta toivottavasti tuotti ees jotain iloa. Seuraava osa tulee parhaimmillaan tän kuun loppuun, mut en voi viel luvata mitään. Pidittekös te tästä, tykkäisittekö tällaisista satunnaisista ekstroista jatkossakin? Vaikka juonellisesti nää ei nyt mitään merkitsekään... :)

Syvimmät anteeksipyyntöni siitä, että uudessa osassa on kestänyt näin pitkään! Herättelin kadonnutta inspiraatiotani ja viimein, eräänä aamuna ideoita alkoi pulppuamaan mun pääkoppaan ja oli pakko avata peli. Ei menny kauaakaan, kun kahdestoista osa oli kuvattu ja kirjoitettu. :) Kiitos hurjasti edelliseen osaan kommentoineille, piristätte elämääni tosi paljon! :D Tää osa saattaa olla edelliseen osaan verrattuna tapahtumiltaan hieman latteampi, mutta ehkä se on vaihteeks ihan hyväkin juttu. 35 kuvaa, eikus lukemaan!

***

Marie laski kahvikupin takaisin aluslautaselleen ja katsoi sitten äitiään merkitsevästi. "Jos se tyttö ei olisi mennyt sotkeutumaan Leonardiin, veljeni olisi palannut jo aikapäiviä sitten", hän puuskahti turhautuneena. Asiat tuntuivat yhä useammin valuvan käsiin.

"Onkohan Hope jotenkin masokistinen? Pakko ihmetellä... Koko episodi Oscarin kanssa meni täysin suunnittellusti, mutta silti hän onnistui keplottelemaan itsensä takaisin Leonardin tykö", Marie jatkoi puolustellen tahtomattaankin itseään. Hän tiesi kyllä epäonnistuneensa jossain määrin tavoitteissaan.

"Ja mitä ihmettä Leonard näkee hänessä? Sitä en vain kykene ymmärtämään. Nyt voimme olla varmoja, että veljeni ei mennyt kolmeksi päiväksi virkistyskeskukseen. He eivät olleet varanneet huonetta sen nimiselle henkilölle. Hän on Hopen kanssa ja valehteli meille. Typerä mies ja vielä typerämpi tyttö..." nainen valitti, siirtäen katseensa äitiinsä. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä.

"Jos  joku tässä on typerä, niin sinä", Agatha totesi kylmästi tyttärelleen. Marien katse muuttui hitusen kauhistuneeksi. "Kaikki se aika, minkä annoin ja tämän sait aikaiseksi. Olet epäonnistunut kaikessa, minkä luotin sinun tekevän ja mitä sinä lupasit tekeväsi."

Marie yritti koota itseään. Nainen inhosi moitteita. Hänen itsetuntonsa oli loppujen lopuksi aivan liian alhainen. "Mu-mutta äiti... Minun piti saada Hope ulos Leonardin elämästä kertomatta hänelle mitään. Minun piti pitää hänet ulkona totuudesta ja silti saada hänet lähtemään, ilman perusteita! Kuinka kuvittelet minun jatkavan, jos kohtalo on meitä vastaan?" Marie puolustautui harvinaisen suoraan. Hän ei jaksanut enää epäonnistua. 

 Agatha mietti hetken hiljaa. Tilanne ei voinut enää jatkua. Jos media saisi tietää Leonardista nyt, heidän elämänsä muuttuisi paljon vaikeammaksi. Poika täytyi saada takaisin, mutta hän ei näyttänyt välittävän perheestä enää hitustakaan. Se yksi pieni typerys oli syypää. "Kerro hänelle suoraan, miten asiat ovat. Jos tyttö uhkaa kertoa lehdille, maksa hänet hiljaiseksi."

***

 Minulla oli kummallinen olo.

Oho. Leo taisi huomata katseeni. Mistä lähtien olin käyttäytynyt näin? Viimeksi punastuin pelkästi katsekontaktista ala-asteella. Normaalisti olisin jo tässä vaiheessa todella huolissani mielenterveydestäni, mutta nyt kaikki tuntui oudon ruusuiselta. Mahassani lepatteli perhosia jos vain yritinkin ajatella eilistä. Suudelmaa. Ja sitä kuinka hän kantoi minut takaisin. Ja kuinka nukuimme loppujen lopuksi yhteisessä teltassa. Leo oli pitänyt jääpussia jalallani ja nyt se aristi enää vain hieman. 

Jopa Julia nauraisi minulle näistä ajatuksista. Ihan liian imelää. En vain uskaltanut antaa itseni heittäytyä täysin tunteiden vietäväksi, vaikka olinkin alkanut kyllä lipsumaan jo pahemman kerran. Äh, miksen pystynyt käyttäytymään vain normaalisti!?

Onneksi äiti ja isä olivat uskoneet, että eilinen oli pelkkää rakastavaisten riitaa. He olivat niin hyväntahtoisia ja sinisilmäisiä ihmisiä. Joskus toivoin olevani itsekin samanlainen. Minä analysoin kaikkea liikaa ja päädyin mielessäni liiallisiin johtopäätöksiin. En pystynyt elämään hetkessä. 

"Suonette anteeksi, menen pitämään Hopelle seuraa", Leo tokaisi lempeällä äänensävyllä äidilleni. "Mene ihmeessä, hän on ollut aivan liian ujo ja hiljainen tänään", äiti vastasi ja sai minut mulkaisemaan häntä ärsyyntyneesti. En ollut kyllä totta puhuen ollut laisinkaan tottunut siihen, että Leon inho minua kohtaan oli näyttänyt vaihtuneen joksikin aivan muuksi. Hän muisti ihan kaiken.

 "Löysin eilen sinua etsiessäni sattumalta yhden paikan", Leo sanoi minulle hitusen salamyhkäisenä. Kummallista, että minua värisytti vain hänen varovainen kosketuksensa minun olkapäähäni. "Ajattelin, että saattaisit haluta nähdä sen", mies jatkoi hymyillen. Minä nyökkäsin varovasti.

***

 "En ihan tiedä, ovatko tällaiset paikat mieleesi, mutta..." Leo mutisi naurahtaen. "...Minulla tuli kumminkin sellainen fiilis, että haluan tuoda sinut tänne."

"Kiitos. Täällä on todella kaunista", minä vastasin liikuttuneena. En kumminkaan pystynyt iloitsemaan ihan täydellä sydämellä. Minun mieltäni vaivasi yhä niin moni asia ja tiesin, että minun pitäisi kysyä niistä.  Mutta nyt kun minulla oli siihen täydellinen tilaisuus, en enää tahtonut. Jos saisin kuulla jotain, mitä en haluaisi? Ja jos se vaikuttaisi tähän orastavaan suhteeseen, mikä minulla Leon kanssa viimein oli?

"Ei kai sinua vaivaa jokin?" Leo kysyi pian. Hän näki nopeasti tunnetilani. Minun pitäisi saada selko kaikkeen, tiesin sen. Kuka Marie oli? Mitä Leo tiesi Oscarista? Entäpä se vaaleahiuksinen nainen sairaalassa? Miksi Leo oli huonoissa väleissä perheensä kanssa? Argh, halusin tietää niin paljon. Mutta samalla halusin sulkea jokaisen kysymyksen pois mielestäni.

"Itse asiassa minun täytyisi kysyä sinulta jotain", vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Pelkäsin hätiköiväni. Tiesin hätiköiväni.

"Kysy pois vain", Leo naurahti kävellen vierelleni. Nielaisin liian kuuluvasti. En halunnut pilata tätä vielä, meidän välimmehän olivat kerrankin täysin sellaiset kuin halusinkin. Olisin typerä, jos menisin jo nyt tenttaamaan kaikkea mahdollista. Kerkiäisin varmasti myöhemminkin, enkö vain? Halusin nauttia nyt mieluummin perhosista mahanpohjassani. Tunsin Leon odottavan katseen takaraivossani. Päätin kääntää pääni takaisin häntä kohti ja unohtaa edes hetkeksi mielestäni nämä typerät ongelmani.

 "Haluaisitko mitenkään... muuttaa takaisin luokseni?" kysyin nopeasti korjaten tilanteen. Kaikesta siitä, mitä olisin nyt voinut sanoa, päätin möläyttää tämän. Nyt minä viimeistäänkin hätiköin! Ilmeeni muuttui vaivaantuneeksi, mutta Leon reaktio oli onnekseni kaikkea muuta kuin vaivaantunut. Huh, ehkäpä minä kerrankin korjasin tilanteen oikein.

"Tuonko takia sinä murehdit? Hupsu", mies naurahti niin lempeästi, että minun täytyi hetki oikeasti miettiä, miten tämä oli mahdollista. Kuinka asiat olivat muuttuneet niin inhottavasta tilanteesta johonkin näin paljon parempaan? Ilman, että edes oikeastaan tein mitään? En voinut estää itseäni toivomasta, että onneni ehkä oli viimein kääntynyt parempaan päin.

"Tietenkin haluan. En aio lähteä luotasi, ellet sitä sitten väkisin vaadi", Leo sanoi hiljaisemmalla äänellä. Minun mahassani lepattelevat perhoset olivat lisääntyneet puolella.

"Varokin muuttamasta päätöstäsi, koska sitten minä suutun pahemman kerran", muistutin miestä vielä leikilläni. "Älä huoli, niin tyhmä en sentään ole", Leo naurahti.

 Minä hymyilin suudelman lomasta onnellisempana kuin pitkään aikaan.

***

 "Ajatella. Sinä, joka et ole koskaan osannut ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen, koet näin lyhyessä ajassa vuosisadan rakkaustarinan!" Julia tuumasi silmät tuikkien. Hän näytti siltä, että olisi voinut kirjoittaa kokemuksistani oitis kirjan. Olin juuri kertonut ystävälleni lähes kaiken telttaretken aikana tapahtuneen ja hetken hänen kiljuttuaan hallitsemattomasti pystyimme viimein jatkamaan taas normaalia keskustelua.

"Asiat vain tapahtuivat toisensa perään ja sitä rataa..." mutisin vastaukseksi seuraten puolikorvalla tylsää uutislähetystä. Oikeasti olisin halunnut kiljua myös kuin pahinta murrosikäänsä läpikäyvä teinityttö, mutta Julian seurassa olin aina tottunut olemaan hillitympi. Mielessäni tein kumminkin kärrynpyöriä ja huusin riemusta. Vuosisadan rakkaustarina ja minä eivät olleet mikään ihan normaalein yhtälö, mutta se kuulosti jotenkin mahtavalta. 

Julia huokaisi syvän onnenhuokaisun. "Ja nyt Leo vielä muuttaa takaisin tänne, kaiken sen jälkeen. Olen niin ylpeä sinusta. Ihan uskomatonta", hän jatkoi ja sai väkisinkin huulilleni pienen hymyn. Olihan tämä kaiketi aika uskomatonta.

"Sovimme Leon kanssa, että hän tuo tavaransa tänne huomenna kuuden aikoihin", päätin informoida Julialle. Ihan pian saisin taas kokea yhteiselon riemua. Tällä kertaa se ehkä voisikin olla riemua. "Kummallista, että muistinmenetyksen aikana hän vaikutti niin kiintyneeltä perheeseensä. Mutta nyt kun Leo taas muistaa kaiken, hän ei edes puhu heistä", tuumasin hetken mietittyäni. 

 Julia nousi paremmin istumaan mietiskelevän näköisenä. "Ennen kuin suhteenne kehittyy tästä eteenpäin, kysy häneltä noista kummallisuuksista. Ei ole hyvä, jos poikaystävä salailee jotain nenäsi edessä", kaverini ohjeisti vakavampaan sävyyn. Julialla oli ollut monta suhdetta. Hän tuntui tietävän miehistä niin paljon enemmän. 

 "Se olisi tarkoitukseni", vastasin hänelle hiljaisempana.

***

Tunti Leon saapumiseen.

Minun piti vielä valita paremmat vaatteet ja meikata. Halusin näyttää kerrankin oikein nätiltä, tulisihan Leo sentään asumaan luokseni. Olin sijannut hänelle pedin taloni toiseen makuuhuoneeseen. Mitäköhän mies ajattelisi? En ollut sentään ihan valmis siirtymään samaan punkkaan hänen kanssaan. Olin kokematon ja ujo näissä asioissa.

Näinkö väärin, vai oliko ihoni huonompi kuin eilen illalla? Inhosin tälläytymistä ja sitä, että aloin kiinnittää huomiota pikkuvirheisiin, jotka luultavasti näin vain itse.

Ovikellon ääni. Ei voinut olla totta! Leo ei saisi tulla vielä, ei todellakaan. En ollut kerinnyt valita edes vaatteita!

Olisi kuitenkin pakko mennä avaamaan.

Kävelin hitaasti ja harkiten vessastani kohti ovea. Voisin ihan nopeasti avata sen ja juosta vaatekaapilleni, ilman että Leo kerkiäisi edes tajuta, mitä minulla on päälläni. Eivät miehet kumminkaan kiinnittäneet niin paljoa huomiota naisiin verrattuna pukeutumisasioihin.

"E-en ole vielä valmis, odota hetki", onnistuin mutisemaan tulijalle, valmiina lähtemään takaisin huoneeseeni. Onneksi kohotin katseeni vieraaseen ennen katoamistani.

Hän ei ollut aivan se, ketä odotin.

Heipähei kaikille! Inspis on ollut kauan poissa, eikä se oo vielkään oikein palannu, mutta tässä tää nyt on! Kauan se kesti, monia mutkia mahtui mukaan (kuten liian monen kuvan uudestaan ottamista...) Kiitos kommenteista edelliseen osaan, osasyy siihen että jaksoin pakertaa uuden. :D Toivottavasti jaksatte lukea, osassa on ruhtinaalliset 63 kuvaa! 

***

Päivämme oli alkanut lämpimänä ja kauniina lähtiessämme vanhempieni talolta ajamaan kohti telttailualuetta.

"Tuletko?" kysyin varovasti Leolta. Hän ei vastannut mitään, katsoi minua vain ilmeettömänä. Mies tuntui katuvan lähtöään, koska joutui valehtelemaan vanhemmilleen olinpaikastaan. 

Miten sitten olin onnistunut saamaan Leon tännekin asti? Totta puhuen en tiennyt oikein itsekään. Yksi asia oli kuitenkin varmaa; minä olin kiintynyt häneen. Yritin estää itseäni kiintymästä ihmisiin, koska he pystyivät katoamaan elämästäni yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Olin huomaamattani alkanut pelkäämään myös Leon katoavan ja se pelotti minua. En pystynyt enää katkaisemaan suhteitani häneen, vaikka se varmasti olisikin ollut helpompaa. 

Kaksi viikkoa sitten...

Pian äitini soiton jälkeen päässäni oli alkanut raksuttamaan mahdollisen telttaretken positiiviset puolet. Minulla oli mahdollisuus. Täytyisi siis saada Leo mukaani, voisin yrittää saada häntä muistamaan jotain kolmen päivän ajan. Saattaisin kyetä vielä muuttamaan tapahtumien kulkua. Halusin pyytää anteeksi ja tietää niin paljon enemmän, Leon vanhemmat eivät voineet vain sysätä minua pois hänen elämästään. 

Nyt oli täydellinen hetki. Leon perhe oli viimeinkin kokonaan poissa, lääkäreitä ei ollut paikalla ja itse suunnitelman kohdekin oli tylsistyneen näköinen. Minun täytyisi vain pyytää ja vakuuttaa. Ja sitten, jos kaikki onnistuisi, saada hänet vielä muistamaankin. Helpommin sanottu kuin tehty.

"Kehtaatkin tulla tänne!" Leo karjahti sillä samalla sekunnilla nousten pediltään. Purin alahuultani vaivautuneena. Alku ei ollut paras mahdollinen. "Vanhempani nostavat syytteen sinua vastaan, jos astut vielä askeleenkin eteenpäin!" mies jatkoi silmät leimuten. Suljin oven perässäni kolahtaen kiinni ja astuin rohkeasti lähemmäs. Leon ilme oli tyrmistynyt.

"Tule kahden viikon päästä kanssani telttailemaan!" huudahdin hänelle vastaukseksi tajuamatta edes kunnolla mitä suustani tulvi. Olisi ehkä pitänyt miettiä hieman sanomisiani etukäteen. Leon ilme oli näkemisen arvoinen, hän ei tainnut tietää olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

 "Lupaan kadota elämästäsi, en enää yritä saada sinua muistamaan jotain... mitä ei ollut. Et näe minua enää, jos teet tämän yhden palveluksen!" jatkoin nopeasti, ennen kuin Leo kerkisi sanomaan mitään. Mieleni sopukoista pilkisti toivo siitä, että hän ehkä muistaisi onnettomuuden ja minun ei tarvitsisi toteuttaa sitä, mitä nyt olin lupaamassa. Varmasti olisin selvinnyt vähemmälläkin; olisin vain kertonut äidilleni suhteemme loppuneen ja siinä se (eri asia, olisiko äiti uskonut niin helpolla.) Mutta en halunnut mennä helpoimman tien kautta, olin päättänyt, että Leo tulisi muistamaan. Ja voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä.

Vaikka minua pelottikin, mitä saattaisi käydä, halu kaiken paremmin saamisesta oli kasvanut liian suureksi. Tahdoinkin siis pitkittää yhteistä aikaani hänen kanssaan mahdollisimman pitkälle, vaikka väkisin. Jollakin kummalla tapaa kiintymykseni tuohon mieheen oli muotoutunut pakkomielteiseksi. 

 "Olet joku idiootti, joka töytäisi minut autotielle. Joutaisit vankilaan... Ja silti yrität vielä ehdotella minulle tällaista?", Leo vastasi jollakin tapaa huvittuneena. Huomasin halveksunnan hänen silmistään. Vanhemmat olivat tainneet puputtaaa valheita yllin kyllin pojalleen. Nielaisin kuuluvasti. Mitä olin oikein ajatellut? Pyytää häntä telttaretkelle kanssani ilman mitään järkeviä perusteluja? Tuo Leo oli kumminkin se sama Leo, minkä joskus tunsin. Vaikka en oikeastaan edes ollutkaan koskaan tuntenut Leoa kovin hyvin...

Olisikohan minulla vielä mahdollisuus vakuuttaa Leoa motiiveistani jotenkin? Ei tämä voisi loppua siihen, että mies joutui takiani onnettomuuteen, hänen vanhempansa häätäisivät minut eikä Leo saisi koskaan tietää tapahtuneesta... "Ensinnäkin, sanot ettet kärsi muistinmenetyksestä. Miksi sitten olit niin yllättynyt, kun kuulit minun olevan osallisena onnettomuudessa?" kysyin häneltä keksittyäni jotain järkevää. "Häh?" Leo mumahti, hän ei selvästikään ollut ihan mukana jutussa. Kasvoilleni nousi pieni virnistys.

"Niin! Et muista koko onnettomuutta. Et muista, miksi jouduit siihen. Et muista minua", lausuin murskaavat sanat. Hahah, kiinni jäi! Tämä ei silti ollut vaikein osuus, ei laisinkaan. Nyt täytyisi vielä saada hänet mukaani, kuulostamatta kuitenkaan täydeltä sekopäältä. 

"E-entä sitten? Ei minulla ole siltikään mitään syytä lähteä kanssasi jollekin retkelle!" Leo tuhahti ärtyneenä. Tunsin saaneeni jonkinlaisen etulyöntiaseman, mutta se ei riittänyt. "Tajuatko, Leo? Perheesi mustamaalaa minua. Miksi ihmeessä olisin töytäissyt sinut autotielle? Ja sitten vielä pyörisin täällä luonasi neuvottomana?" jatkoin saarnaani määrätietoisena.

"Minun vanhempani luulevat meidän seurustelevan", pamautin äkkiä ja sain muutettua Leon ilmeen jokseenkin hämmentyneeksi. "Siinä on yksi todiste siitä, että olet joskus tuntenut minut. Tule kanssani kolmeksi päiväksi, niin näet. Jos et siihen mennessä tunne mitään, muista mitään tai halua olla enää tekemisissä kanssani, päästän sinut menemään enkä enää ota yhteyttä sinuun. Kunniasanalla."

***

 Iltaa kohden lämpötila oli viilennyt reippaasti. Nyt, keskiyöllä oli jo aika hyytävää. Olimme kaikki joutuneet vaihtamaan astetta lämpimämpiin vaatteisiin.

 Leo oli vältellyt minua koko päivän kuin jotain kuolaavaa hirviötä. Tämän huomasi esimerkiksi vanhempieni hieman ihmettyneissä ilmeissä, kun istuimme mieluiten vähintäänkin kaksi metriä kaukana toisistamme - tai siis Leo istui. 

 "Miten sen teltan kanssa sujuu?" äiti kysyi sytyttäen samalla retkinuotiota hetkelliseksi lämmikkeeksi. Minua ärsytti, tällaisina hetkinä minun ei annettu koskaan auttaa. Isä kohteli minua yhäkin kuin kukkaa kämmenellä, eihän hän tiennyt mitä kaikkia vaikeuksia olin kerinnyt jo kokemaan. Leo taas ei halunnut tehdä mitään, lupaavaa. Jos en saisi häntä muistamaan pian, joutuisin oikeasti katoamaan miehen silmistä. Liikaa oli tapahtunut, pelkäsin vain etten pystyisi siihen enää. Mutta Leo inhosi minua ja teki tämän varmasti vain päästäkseen minusta eroon.

 "No, tämäkin on nyt nukkumavalmis!" isäni puhisi nauraen ja sulki teltan vetoketjun. Leo oli koko tämän ajan istunut törkeästi tukillaan, eikä ollut tehnyt elettäkään auttaakseen isää. Hänen vastahakoisuutensa täällä oloon aivan paistoi miehen mitäänsanomattomasta, kylmästä katseesta ja tahallisesta laiskuudesta. Minua suututti väkisinkin, miksi edes vaivauduin tähän, ei Leo muistaisi mitään tuolla asenteella. Hän oikeasti vihasi minua. Mutta mikä kumma oli saanut miehen edes suostumaan tänne asti?

 "Onhan meillä vielä yksi varateltta, mutta tietenkin nuori pari nukkuu samassa!" isä lisäsi hymyillen. Samassa teltassa...? Leo säpsähti järkytyksestä seisomaan.

 "Minä en todellakaan aio viettää yötäni samassa teltassa tuon idiootin kanssa", Leo vastasi tuimana isälleni ja sai kaikkien ilmeet muuttumaan hetkeksi järkyttyneiksi. Nukkumisjärjestelyt olivat kokonaan jääneet muistamatta! Olin saanut Leon lupaamaan, että hän esittäisi edes hieman lempeää minua kohtaan, jotta vanhempani eivät epäilisi. Jos Leo ei kolmanteen päivään mennessä muistaisi, katoaisin hänen elämästään.

Mies tuntui olevan varma siitä, että ei tulisi edes löytämään mitään kadotettua menneisyydestään.  Nyt kun tarkemmin ajattelin, eihän Leolla ollut mitään estettä olla kertomatta kaikkea vanhemmilleni. Hän voisi tivata heiltä totuutta kaikesta ja sanoa, ettei edes tuntenut minua. Minä hetkenä hyvänsä rakentamani uskottava tarina voisi murentua. Oli toimittava nopeasti. Oli ihme, että Leo ei ollut särkenyt kaikkea vielä.

 "Ahahhaah! Leo se osaa sitten vitsailla!" huudahdin nopeasti hypättyäni pöydän päältä alas. Äitini yritti nauraa hieman mukana, vaikkakin Leon jäätävyys ei paljoa tilaa vitsailulle jättänyt.

 "Tuleppas kultaseni tuonne takavasemmalle hetkeksi..." kihersin hampaideni välistä ja retuutin Leon mukaani. Oli pakko tehdä muutama asia selväksi. Käveltyäni hyvän matkaa kauemmas pysähdyin ja vilkaisin miestä lähinnä vihaisena. Vanhempani olivat jääneet toljottamaan meitä ihmeissään.

 "Oliko sinun ihan pakko tehdä tuo?" sähähdin Leolle. Mielestäni minulla oli kaikki oikeus raivota hänelle nyt. Tuntui hyvältä päästää vähän höyryjä ulos.

 "Ja mitä ihmeen valheimperiumia sinä yrität pitää yllä?" mies vastasi saaden minut hätkähtämään. Jostain syystä luulin, että olisin saanut vaahdota enimmäkseen yksin. Hän alkoikin kääntämään asioita minua vastaan. "Eikö sinua hävetä valehdella vanhemmillesi näin? Säälittävää", Leo jatkoi kylmän katseensa kera.

 "Sinä tässä olet säälittävä. Käytöksesi tuolla oli suoraan sanoen ala-arvoista!" intin takaisin. Totta puhuen Leon sanomana tämä kaikki valehtelu hyväuskoisille vanhemmilleni ei tuntunutkaan enää laisinkaan hyvältä. 

"Katso peiliin. Ala-arvoista on käyttää toisia hyväkseen näin. Menen kertomaan heille, kuinka asioiden laita oikeasti on ja häivyn täältä", Leo puuskahti astetta vihaisempana. Ei, ei ja vielä kerran ei. Olin liian pitkällä. Miksi asiat aina kääntyivät minua vastaan? En voinut mitään jostakin tietään raivaavalle raivolleni.

 "Sinä tämän aiheutit, okei!?" sihahdin naama punoittaen. En voinut sanoilleni mitään, ne vain ryöppysivät ulos huuliltani. "Kaikki on sinun vikasi! Sinä keksit sanoa vanhemmilleni, että seurustelemme! Sinä muutit talooni asumaan, ilman että edes kysyit mielipidettäni!" 

Tajusin mokani liian myöhään. "Unohda tuo, jooko?" kysyin varovasti, vaikka tiesinkin pyyntöni olevan turha. Leon ilme kehittyi järkyttyneestä hämmentyneeseen. Hän kurtisti kulmiaan, en voinut lukea enää miehen kasvoilta hänen mielenliikkeitään.

  Enkä varsinkaan voinut jäädä tuijottelemaan Leon reaktiota. Täytyi päästä pois, taas kerran.

 Tunsin itseni idiootiksi. Kuinka monta kertaa minun täytyi oppia kantapään kautta, että kiihdyspäissään ei kannattanut mennä sanomaan ihan kaikkea?

 En pystynyt lopettamaan juoksemista, halusin rankaista itseäni. Olin juuri demonstroinut kuinka ei kannata tunteitaan tunnustaa. Vaikka olinkin juossut melkoisen pitkälle telttapaikastamme, pidin silti hieman silmällä minne juoksin. Olisi entistä hävettävämpää mennä vielä eksymään pimeään metsään. En halunnut muistuttaa lopullisesti jonkun surkean draamasarjan epätoivoista naista.

 Pitäisiköhän pysähtyä, hengähtää hetkeksi ja kehitellä suunnitelma jatkosta? Kuinka käyttäytyisin Leoa kohtaan palatessani? Hoipperoin eteenpäin mudan ja hiekan sekoittamalla tiellä. Yllättäen joku kiskaisi minua vasten tahtoani maata kohti.

 Miten näin voi edes käydä? Olin huomaamattani horjahtanut puunjuureen ja kaatuisin jonkun kohtalon oikun takia juuri siihen suuntaan, mihin ei kannattaisi. Maa allani katosi, enkä voinut tehdä mitään. Pystyin vain katsomaan, kuinka näkökenttäni muuttui loputtomista puista kirkkaaksi tähtitaivaaksi. Huuliltani pääsi kimeä huuto, jonka avittamana lähdin tippumaan alaspäin.

Tämä ei selvästikään ollut minun päiväni.

***

Leo

Jehna. Miksi sen typerän naisen piti ensimmäisenä puhua täyttä siansaksaa minulle, lähteä karkuun ja sitten vielä viipyä huolestuttavan kauan metsikössä? Kello oli sentään jo puoli kaksi yöllä ja hänen takiaan jouduimme kaikki valvomaan! Minua nukutti.

En ollut yhtään huolissani... Ainoastaan hieman ihmeissäni kaikesta! Hän rakastaa minua? Ehkäpä Hopella oikeasti viirasi päässä, niin sen täytyi mennä. En vain kyennyt muistamaan mitään, joka varmistaisi minua edes hieman siitä, että tuntisin hänet. Ehkä koko tämä perhe oli hullu! Jospa olin joutunut jonkun salaliiton uhriksi?



"Hope on ollut liian kauan yksin metsässä. En todellakaan tiedä, mitä oikein sanoit saadaksesi hänet olemaan näin kauan poissa. Tämä ei ole normaalia", Hopen äiti sanoi keskeyttäen minut pohdinnoistani. "Me lähdemme etsimään vasemmalta puolelta metsää. Mene sinä oikealle. Jos Hopea ei näy, kutsumme poliisit", viereinen mies sanoi. En muistanut hänen nimeään. Nousin kolistellen tuoliltani.



"Ei, ei, ei! Mistä minä muka häntä etsisin!? Oli Hopen oma vika lähteä! En ole vastuussa mist-", aloitin ärtyneenä, mutta äkillinen huimaus muutti suunnitelmiani. Muisto iskeytyi aivolohkooni kuin salama kirkkaalta taivaalta.

"Minä olen tietenkin Hopen poikaystävä!"



Mieleni täytti samanaikaisesti järkytys, katumus ja lukematon määrä monia, erilaisia sekavia tunteita, joita en pystynyt hallitsemaan.



Muistin muutamassa sekunnissa jokaisen kadonneen palasen onnettomuuttani edeltäneestä ajasta.

"O-onko kaikki hyvin? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen", Hopen äiti tokaisi saaden minut säpsähtämään. Mieleni oli yhtä sekasotkua, mutta yhdestä asiasta olin varmistunut.



 "Menen löytämään Hopen..." mutisin hiljaa ja lähdin juoksemaan siltä seisomalta sankarillisesti kohti tuntematonta.

***


Hope
....



En ikinä pystyisi kiipeämään ylös tällä jalalla. En myöskään pystynyt etsimään muita mahdollisia reittejä takaisin.



Olisin halunnut itkeä, mutta sekään ei auttaisi minua mitenkään. Kännykkäni oli telttojen luona. Kukaan tuskin kuulisi, jos huutaisin apua. Mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä? Minua seurasi huono onni, viimeistäänkin nyt ymmärsin sen. 



Tämän huonompaa tilannetta tuskin pystyi enää olemaan. Oliko viimeinkin oikeutettua rypeä itsesäälissä? Minut löydettäisiin luultavasti aamulla. Vanhempani olisivat soittaneet poliisit ja metsiä kartoitettaisiin. Jos minua ei löytyisi, nimeni julkaistaisiin lehdessä ja tuntomerkkejäni jaeltaisiin ympäri kaupunkia. Tiesin kyllä, että tällaisia kauhukuvia ei kannattanut luoda. Mutta mitä muuta pystyin tekemään? Olin naulittu paikalleni.



Toivoin elämäni olevan kuin draamasarja, jossa lopulta kaikki päättyy hyvin. Että tuosta himskatin puskasta putkahtaisi elämäni mies, joka kantaisi minut takaisin ja puhaltelisi kipeää jalkaani.



Pensaasta kuului rasahdus. Villipeto? Se tästä vielä puuttuisikin, minut söisi elävältä karhu. Kuulin kumminkin jotain aivan muuta kuin vihaisen karjahduksen. Kuulin sen, mitä eniten toivoin. Se tuntui utopistiselta pelkkänä ajatuksenakin."Hope!" Leo huudahti kuulostaen pakahtuneelta. Minun oli pakko kohottaa katseeni tulijaan.



"Mitä ihmeessä päädyit tänne? Tipuitko?" mies kysyi nopeasti. Katsoin häntä varovasti. Mitä nyt tapahtuisi? Miten Leo edes löysi tänne? En kerinnyt edes vastata mitään, kun hän juoksi jo luokseni ja teki jotain, mitä en olisi osannut aivan heti odottaa.



Ennen kuin tajusinkaan, Leon kasvot olivat muutaman senttimetrin päässä omistani. Se oli oikeastaan pelottavaa, koska jos olin ymmärtänyt oikein, hän ei edes tuntenut minua. "Minä muistan nyt", Leo kuiskasi lähetellen kylmiä väreitä kehossani. Tilanne ei tuntunut realistiselta.



"Mu-muistat mitä?" minä änkytin vastaukseksi, uskaltamatta ottaa katsekontaktia. Se oli varmastikin typerin kysymykseni pitkiin aikoihin. En vain uskaltanut toivoa, että Leo oikeasti muistaisi sen mitä luulin.



"Tämän", Leo vastasi ja painoi huulensa omiani vasten. Hän varasti ensisuudelmani, enkä edes ollut varautunut. 



Sillä hetkellä pystyin kumminkin ajattelemaan vain, kuinka mahdottoman onnekas olin.



Ja kuinka paljon tätä halusinkaan...

 
 Sen pienen hetken aikana pimeässä metsässä pelkoni katosi kokonaan.

----------------------------------------

Nonni! Mitäs tähän voisi sanoa loppukommentteja... :D Suudelmakohtaus oli vaikea, huhhuh vaan. Pelkäsin, että kaikki pitää tätä osaa ennalta-arvattavana, siirappisena yms, mutta oli vaan pakko tehdä alkuperäsen kaavani mukaan. Rakastan muuten lavastaa romanttisia kohtia.... Mutta mitäs te piditte?